Skeematerapia: Mene pois, minä tarvitsen sinua

Terapioista

Ystäväni oli saanut terapialähetteen ja kysyi, minkä koulukunnan terapiassa itse käyn. En edes tiennyt, mutta lunttasin vasta saadusta uudesta työvoimaviranomaisia varten tehdystä lausunnosta, jonka mukaan avohoitoni on järjestetty aikuispsykiatrian poliklinikan psykoosityöryhmässä, ja käyn kognitiivista käyttäytymisterapiaa. Ongelmat, joihin tätä terapiaa saan, ovat lähetteen mukaan vuosia sitten diagnosoitu vaikea-asteinen, psykoottinen masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko, sekä ajoittain esiintyneet pakko-oireet ja sittemmin diagnosoitu tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Kirjassa, Kuuntele tämä tarina (Otava, Keuruu 2006, suom. Tapani Kilpeläinen), argentiinalainen hahmoterapeutti ja psykiatri Jorge Bucay puhuu terapiasta (lainattua tekstiä lyhennetty):

Terapia ei paranna ketään, koska se tunnustaa voivansa auttaa vain niitä, jotka parantavat itsensä. Terapia ei pyri tuottamaan mitään reaktiota, vaan ainoastaan toimimaan katalysaattorina. Se pystyy nopeuttamaan prosessia, joka olisi joka tapauksessa tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, terapeutin avustuksella, tai häntä ilman. (-)

Sikäli, kuin tiedän, maailmassa on yli kaksisataa viisikymmentä terapiamuotoa, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän erilaisiin filosofisiin asenteisiin. (-) Nämä kaksisataaviisikymmentä koulukuntaa voitaisiin jakaa kolmeen suureen ajattelulinjaan. (-) Ensimmäisen ryhmän muodostavat potilaan menneisyyteen keskittyvät koulukunnat, toisena ryhmänä ovat tulevaisuuteen keskittyvät koulukunnat ja viimeisen ryhmän muodostavat nykyhetkeen keskittyvät koulukunnat.

Psykoanalyysi

Ensimmäinen linja on ylivoimaisesti suosituin. Se sisältää kaikki ne koulukunnat, jotka tuntuvat lähtevän ajatuksesta, että neurootikko on ihminen, joka on joskus pienenä kohdannut ongelman ja sen jälkeen saanut kärsiä tilanteen aiheuttamista seurauksista. Useimmiten terapeutin työ on sitä, että hän pyrkii kokoamaan kaikki potilaan henkilöhistoriaan liittyvät muistot, kunnes löydetään tilanteet, jotka neuroosin ovat aiheuttaneet. Kun nämä muistot löydetään (analyytikoiden mukaan ne on “torjuttu tiedostamattomaan”), tehtävänä on kaivautua potilaan sisimpään ja etsiä sinne “haudatut” asiat.

Kaikkein selkein esimerkki tästä mallista on ortodoksinen psykoanalyysi. Näille koulukunnille on luonteenomaista, että ne etsivät vastausta kysymykseen, “miksi?”. Käsittääkseni monet analyytikot uskovat, että pelkkä oireen syyn löytäminen - se, että potilaalle paljastetaan, miksi hän toimii, niin kuin toimii, riittää saamaan mekanismin toimimaan taas oikein. Psykoanalyysin, puhuakseni näistä koulukunnista levinneimmästä, perustava etu on siinä, ettei mikään muu terapiamalli luo yhtä syvällistä ymmärrystä todellisista sisäisistä prosesseista. Haittoja taas on ainakin kaksi: Yhtäältä terapeuttisen prosessin pituus: terapia kestää liian kauan, minkä vuoksi psykoanalyysi on väsyttävää ja epätaloudellista - enkä viittaa nyt vain rahaan. Henkilökohtaisesti epäilen myös, onko mahdollista tavoittaa niin suurta itsetuntemusta, että potilaan elämän perusteet muuttuisivat, mielenterveydelliset ongelmat katoaisivat tai hoitoon hakeutumisen syy häviäisi.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia

Toisessa ääripäässä olevat, tulevaisuuteen keskittyvät psykoterapeuttiset koulukunnat voidaan määritellä seuraavasti: Todellinen ongelma on siinä, että potilas toimii toisin, kuin hänen pitäisi toimia saavuttaakseen tavoitteensa. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan selvittää, miksi tapahtuu, mitä tapahtuu, tai tuntea kärsivää yksilöä syvällisesti. Pyrkimyksenä on saada potilas saavuttamaan tavoitteensa, tai saamaan haluamansa ja voittamaan pelkonsa, jotta hän voisi elää tuottavammin ja positiivisesti. Tämä linja, jota edustaa pääasiassa käyttäytymisterapia, perustuu ajatukseen, jonka mukaan uusia käyttäytymistapoja voidaan oppia vain tekemällä: Ammattilainen osoittaa potilaalle, millainen käyttäytyminen soveltuisi tilanteeseen parhaiten, suosittelee hänelle selkeitä toimintamalleja ja tukee potilasta terveyden palaamisen prosessissa. Tähän virtaukseen kuuluvien terapeuttien itselleen asettama peruskysymys on “miten?“, siis, miten saavuttaa etsitty tavoite. Koulukunnan etuna on se, että tekniikka on uskomattoman tehokas ja prosessi nopea.  Uusimmat amerikkalaiset käyttäytymisterapeutit puhuvat terapiasta, joka kestää yhdestä viiteen istuntoa. Mielestäni ilmeisin haitta taas on siinä, että hoito on pinnallista: Potilas ei koskaan löydä omia voimavarojaan, ja pystyy ratkaisemaan vain sen tilanteen, joka johti hänet vastaanotolle. Lisäksi hän on erittäin riippuvainen terapeutistaan.

Hahmoterapia

Kolmas linja on historiallisesta näkökulmasta katsoen mainituista kolmesta uusin. Siihen kuuluvat kaikki ne psykoterapeuttiset koulukunnat, jotka keskittyvät nykyhetkeen. Lähtökohtanamme on ajatus, että kärsimyksen alkuperän etsiminen tai käyttäytymistapojen suositteleminen ei vapauta kärsimyksestä. Niinpä keskitymme selvittämään, mitä vastaanotolle tulleessa henkilössä tapahtuu, ja miksi hän on tilanteeseen joutunut. Mallin vaarana on, että se kannustaa potilasta, vaikka vain väliaikaisestikin - hetkellisyyteen keskittyvään ja kevytmieliseen elämänfilosofiaan: asenteeseen, jossa keskitytään elämään “tässä hetkessä”. Sellaisella ei ole mitään tekemistä näiden koulukuntien tarkoittaman “nykyhetken” kanssa. Nykyhetki tietenkin sallii ja vaatii vaihtelevissa määrin elämänkokemusta ja elämän suunnittelemista.

Terapien tarkoituksena on saada meidät ymmärtämään, mitä sinulle kullakin hetkellä tapahtuu. Terapian tarkoituksena on avata halkeamia naamioihisi.

Luvun lopussa Bucay “sallii itselleen hetkeksi ylellisyyden pilkata kaikia kolmea ajattelutapaa”, ja tiivistää terapiamallit vanhaan vitsiin:

Olipa kerran mies, joka poti enkopreesiä (selkokielellä sanottuna ulosti housuihinsa). Hän meni tapaamaan lääkäriään, mutta vaikka lääkäri tutki ja selvitteli, hän ei löytänyt mitään fyysistä syytä, joka selittäisi miehen ongelman. Niinpä hän kehotti miestä menemään terapeutin puheille.

Ensimmäinen loppuratkaisu: Terapeutti on psykoanalyytikko: Viisi vuotta myöhemmin mies tapasi erään ystävänsä.

- Terve, miten terapiasi sujuu?

- Fantastisesti! mies vastasi hurmioituneena.

- Etkö enää ulosta housuihisi?

- Ulostan kyllä, ulostan edelleen, mutta nyt tiedän, miksi teen niin!

Toinen loppuratkaisu, terapeutti on kognitiivinen käyttäytymisterapeutti: Viisi päivää myöhemmin mies tapasi erään ystävänsä:

- Terve, miten terapiasi sujuu?

- Loistavasti! mies vastasi hurmioituneena.

- Etkö enää ulosta housuihisi?

- Ulostan kyllä, ulostan edelleen, mutta nyt käytän kumisia alushousuja!

Kolmas loppuratkaisu, jossa terapeutti on hahmoterapeutti: Viisi viikkoa myöhemmin mies tapasi erään ystävänsä:

- Terve, miten terapiasi sujuu?

- Upeasti! mies vastasi hurmioituneena.

- Etkö enää ulosta housuihisi?

- Ulostan kyllä, ulostan edelleen, mutta nyt sillä ei ole minulle mitään väliä!

Skeemoista, osa 1

Viimeaikoina en ole saavuttanut mitään suurempia läpimurtoja liittyen itseeni. Olen pystynyt hyvin huonosti hallitsemaan “pakkoajatuksia” Tarkoitan niillä ajatuksia, jotka eivät tunnu täysin omiltani, mutta jotka “tulevat”, “vetävät mukaansa” ja joihin juuttuneena “katoan tilanteesta”. Luultavasti niiden vuoksi olen muka tiedostamattomasti täyttänyt elämäni kiireillä. Mikäli pysähtyisin, joutuisin myös ajattelemaan, enkä hallitse ajattelua. Vierailla ajatuksilla on tapana tulla tyhjillä hetkillä, joskus aikana, jona odotan vuoteessa unta, toisinaan kävellessä yhtään pitempää matkaa.

Jos en pidä itseäni jatkuvasti nykyhetkessä ympäristöä havainnoimalla (hoen pakonomaisesti mielessäni: tuossa on kuusi, kuusen tieteellinen nimi on Picea abies, kolme punaista postilaatikkoa, erikoinen varjo…), luisun niihin kuin huomaamatta. En enää ymmärrä täysin todellisen maailman olosuhteita, liikenteen havainnointi voi olla vaikeaa, enkä välttämättä kuule minulle esitettyä kysymystä tai se tulee “läpi” viiveellä, niin kuin ympärilläni olisi paksumman ilman muodostama seinämä, joka eristää minut vain itseeni ja jonka läpi aistihavaintoni vaikeasti siivilöityvät. Pakkoajatukseni ovat aina ahdistavia ja negatiivisia ja jäävät kerran alettuaan kiertämään kehää palaten samaan uudelleen ja uudelleen. Alan löytää itseäni vanhoista tunteista. Pääsen usein lopulta siihen, että olen vain “havainnointiohjelma”. Kaikki se, mitä koen, näen ja ajattelen, kaikki, mitä tunnen, on vain seurattavakseni syötettävää näytöstä. Tuntuu, etten oikeastaan pysty vaikuttamaan mihinkään.

Viime sunnuntai olisi ollut ainoa kunnollinen vapaapäivä moneen viikkoon, kävin normaalisti nukkumaan lauantai-iltana ja heräsin sunnuntai-iltana noin klo 21.15, 21 tunnin unien jälkeen. Olin yhä hyvin väsynyt ja ahdistunut päivän katoamisesta, ja menin takaisin nukkumaan melkein heti. Nukuin vielä 12 tuntia ja lintsasin näin vapaapäiväni.

Edistystä on kaiketi se, että alan hahmottaa, että kyse on jonkinlaisesta välttämisestä ja lintsaamisesta, enkä kadota päiviä täysin mielivaltaisesti. Sitähän elämäni ja “oirehtimiseni” on lähinnä ollut, mielivaltaisesti nousevia ja katoavia tapahtumia, katatoniakohtauksia, ahdistusta, joka nousee tyhjästä ja häviää, kuten oli tullutkin, vieraita tunteita, ei omilta tuntuvia ajatuksia, jonkun “toisen” puhetta päässäni…

Olen jo pitemmän aikaa pelannut terapeuttini kanssa “skeemapalloa”, siis olemme miettineet elämänhallintaani terapeuttisen skeema-käsitteen läpi. Netistä lunttaamalla sain selville, että tämä on nimenomaan kognitiiviseen terapiaan (jota minulla siis virallisten papereiden mukaan toteutetaan), sisältyvä käsite. Jo skeema-käsitteen avautuminen vaatii pientä paneutumista aiheeseen:

Skeema on mielensisäinen kopio, muistirakenne. Se on muotoutunut henkilön lapsuudessa, hänen kasvuympäristönsä pohjalta, ja se pyrkii jäljittelemään ja järjentämään todellista maailmaa.

Psykologiassa sanalla skeema tarkoitetaan mielen sisällä olevaa mallia, jonka läpi maailmaa ja kokemuksia selitetään. Skeema vaikuttaa tapaan, jolla ympäristössä tapahtuvat asiat selvitetään itselle ja jolla niihin reagoidaan. Kognitiivisessa terapiassa skeema-käsitteen avulla selitetään henkilön toimintatapoja, informaation tulkintaa ja ongelmanratkaisua.

Ihmisellä on mielessään skeema koirasta. Sen avulla hän tietää, mikä on koira, ja tunnistaa näkemänsä erilaiset rodut ja yksilöt silti ja edelleen koiriksi. Eri koiria kohtaan voi myös olla useammanlaisia skeemoja: Mikäli suuri musta koira on purrut henkilöä hänen ollessaan lapsi, hän saattaa luokitella mielessään uhkaaviksi kaikki koirat, tai pelkästään suuret ja mustat.

Myös ihmissuhteisiin liittyy skeemoja. Lapsena vihamielisen kohtelun, hyväksikäytön ja häpeän kanssa eläneellä saattaa aikuisenakin olla alitajunnassaan vahva yhteys läheisen ihmissuhteen, sekä pahan olon, väkivallan ja hyväksikäytön välillä. Tällöin hän saattaa joko välttää tätä skeemaansa viimeiseen asti pysymällä etäällä muista ihmisistä ja varomalla jakamasta tunteitaan ja ajatuksiaan, tai alistua skeemalleen antaen läheistensä hyväksikäyttää ja kaltoinkohdella itseään. Eihän muunlaisia ihmissuhteita ole ja hyväksikäytöltä suojautuminen merkitsisi yksinäisyyttä. Äärimmilleen vietynä henkilö saattaa myös itse ruveta kohtelemaan vihamielisesti ja hyväksikäyttävästi muita: “Ellen tee sitä ensin, muut tekevät sen minulle.”

Skeema voi olla laajasti elämänymmärrystä ohjaava periaate, joka johtaa joskus koko maailman- ja minäkuvan pirstaleisuuteen.

“Varhaiset maladaptiiviset skeemat”-käsitteellä tarkoitetaan kognitiivisessa terapiassa kaikkein vahvimpia ja tuhoisimpia skeemoja. Ne ovat kokemusmalleja, jotka haittaavat normaalielämää huomattavissa määrin.

Dissosiaatiohäiriössä skeemat aktivoituvat lapsi (tai murrosikäisten) osien kautta vaikuttaen jatkuvasti aikuiseen minään. Skeeman hallitseman ihmisen havainnot tilanteista eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa. Itsestä riippumattomat tapahtumat ja suhtautuminen muihin ihmisiin siivilöityvät menneisyyden muistumien läpi, sillä vakavat skeemat vastustavat luonnostaan muutosta ihmisen pyrkiessä elämässään jatkuvuuteen ja pysyvyyteen, jotka luovat harhan turvallisuudesta. Vaikka skeema aiheuttaa huomattavaa pahaa oloa, se on kodikas ja tuttu, ja henkilö kaipaakin tilanteita, jotka laukaisevat skeeman. Paradoksi on, että näin henkilö luo itse itselleen ympäristön, joka häntä on aikaisemmassa elämänvaiheessa satuttanut eniten.

Lievimmillään skeema on normaalia mielentilan vaihtelua, kuten vihaista tai yksinäistä oloa, vakavimmillaan eri skeemat ottavat esiin noustessaan hallinnan koko minuudesta, ja työntävät syrjän muut persoonanosat.

Tunne lukkosi

Lapsuuden vaikeiden kokemusten myötä kehittyneistä skeemoista käytetään nimitystä tunnelukko. Kaikkien tunnelukkojen syntymisessä on kyse tyydyttämättä jääneistä emotionaalisista tarpeista. Skeematerapiassa on 18 yleisesti nimettyä tunnelukkoa, jotka on jaoteltu viiden kategorian alle. Käyn tässä kirjoituksessa läpi ensimmäisen, itselleni läheisimmäksi koetun kategorian.

Kategoria 1: Irrallisuus ja hylkääminen

Henkilö olettaa, ettei voi kokea turvallisuutta, olosuhteet eivät ole pysyviä, muilta, läheisiltäkään ihmisiltä saatu hyväksyntä ja empatia ei ole todellista. Turvattomuuden skeema-tyyppejä ajatellaan olevan viisi:

1. Hylkääminen/epävakaisuus: Henkilö on kokenut läheiset ihmissuhteet yleensä epävakaiksi ja epäluotettaviksi, hän ei usko voivansa luottaa kehenkään, ja valitsee sitoutumiskyvyttömiä kumppaneita, sekä välttää intiimejä suhteita. Parisuhteessa hän on usein riippuvainen ja tukahduttava, ja kokee epätoivoa pienissäkin erotilanteissa.

2. Kaltoin kohtelu/hyväksikäyttö/epäluottamus: Henkilö olettaa muiden ihmisten olevan uhka, ensisijaisesti ja systemaattisesti nämä pyrkivät nöyryyttämään, valehtelemaan ja manipuloimaan. Henkilö valitsee ympärilleen etupäässä hyväksikäyttäviä ystäviä ja seurustelukumppaneita, tai välttää luottamuspulassa kaikkia vaikeita sosiaalisia tilanteita. Hän ei jaa salaisuuksia, pitää itseään puolustuskyvyttömänä altavastaajana ja kaikkia muita alkuoletuksellisesti vihamielisinä tai jäätävän välinpitämättöminä. Joskus tällainen potilas alkaa itse käyttää hyväkseen muita ajatuksenaan suojautua itse tulemasta hyväksikäytetyksi (”varkaat varkaita pelkäävät”).

3. Tunnevaje: Henkilö ei koe voivansa saada riittävää emotionaalista tukea muilta ihmisiltä. Hän etsii dominoivia ystäviä ja seurustelukumppaneita, väistää uhkaavissa ristiriitatilanteissa, eikä pyydä muita vastaamaan omiin tarpeisiinsa. Ongelma voi esiintyä hellyyden ja yhteenkuulumisen, ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen tai suojelun ja opastuksen saannin alueella. Usein henkilö välttää intiimejä suhteita ylipäänsä, tai voi hoitaa huonoa itsetuntoaan alkamalla ylivaatia kumppaninsa tai läheisten ystäviensä jatkuvia huomionosoituksia ja oireille pienestäkin huomioiduksitulemis-katkoksesta.

4. Vajavuus/häpeä: Henkilö kokee olevansa vajavainen, ei haluttu, paha, arvoltaan muita alempi, täysin kelvoton. Mikäli hän olisi avoin itsensä suhteen, viimeisetkin ystävät hylkäisivät hänet varmasti. Hän valitsee kritisoivia ja torjuvia ystäviä, ei päästä muita lähelleen ja välttää aitojen tunteiden ilmaisua. Toisaalta hän saattaa kritisoida ja torjua muita ja olla itse kuin täydellisyys, kuitenkaan kestämättä pienintäkään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Hän välttää epävarmoja tilanteita, joissa hänen heikkoutensa voisivat paljastua muille. Tällaisia heikkouksia voivat olla hallitsemattomat vihanpurkaukset, sosiaalinen kummallisuus, omasta mielestä puutteellinen ulkonäkö, ei-hyväksytyt seksuaaliset halut tms.

5. Ulkopuolisuus/eristäytyminen: Keskittyy muiden ihmisten ja itsensä eroavuuksiin ennemmin, kuin yhdistäviin seikkoihin. Tuntee olevansa muun maailman eristämä, erilainen, ei minkään ryhmän tai yhteisön jäsen. Välttelee sosiaalisia tilanteita ja ryhmiä, tai on tilanteeseen kuin tilanteeseen sopeutuva kameleontti.

…

Tuli yksi aamu, kun heräsin toisen ihmisen vierestä. Heräsin siihen, että hän katseli minua. “Rakastan sinua”, hän sanoi huulet painettuina otsaani vasten. Silloin taisin ajatella, etten voisi päästä tämän kauemmaksi “niistä ajoista”, pahoista ajoista.

Juuri siksi hyvä hetki onkin niin kammottava; elämän onnellisimmat, suurimmat asiat ovatkin kaikkein hauraimpia. Jonain päivänä hirveä, kaiken nielevä ikäväkin on sulanut ja kadonnut, kuin jonkin kaukaisen syksyn sateet. Melkein enemmän, kuin se järjetön ikävä ja katkeruus ja itku, kammottavat tilalle tuleva kyynisyys ja välinpitämättömyys. Kokee näkevänsä selvemmin nyt, kaukaa. Kaikki, mitä joskus tunsi ja yritti, muuttuu naurettavaksi.

Oletukseni on, että minut hylätään. Hyvät asiat ovat satunnaisia ja varastettuja. Olen saanut voimakkaita ahdistuskohtauksia jo siitä, että joku on ilmaissut kiinnostustaan. Lopetin erään työvoimatoimiston kurssin, koska siellä oli poika, joka sanoi pitävänsä minusta. Toisaalta tämä poika “valtasi” joksikin aikaa mieleni täysin, tunsin kokevani “hänen tunteitaan”, tuntui, että tämä jonkun ihmisen ihastuminen minuun oli “pahinta, mitä voisi tapahtua”. Toisaalta taas olen itse pakkomielteisesti “rakastunut” tai kiintynyt ihmisiin, jotka eivät syystä tai toisesta ole kyenneet  minkäänlaiseen tasapainoiseen ihmissuhteeseen tai ole edes halunneet sitoutua. Aina, kun minut on jätetty tai “jätetty”, olen romahtanut kuin parkuvan pikkulapsen tunnemaailmaan: Päässäni kuuluu konkreettista lapsen itkua, kerran kirjaimellisesti roikuin poikaystäväni jalassa hänen ravistellessaan ja potkiessaan minua irti. Kadotan normaalin aikuisen ihmisen liikkumiskykyni, makaan viikkokausia pystymättä juuri mihinkään. Mitä kipeämmin joku ihminen on loukannut minua, sitä tiukemmin hän on pyörinyt ajatuksissani ja olen kokenut ristiriitaista halua päästä tällaisen henkilön luokse, koska hänen läsnäolonsa muka lievittäisi pahaa oloa, joka oli alkujaankin lähtöisin hänestä.

Dissosiaatiohäiriön yhteydessä tiettyjen skeemojen ja selviytymiskeinojen aktivoituminen liitetään yleensä tiettyihin persoonallisuuden osiin. Lapsiosan esiintulo voi laukaista hylkäämisen, riippuvuuden ja tunnevajeen skeemat, tietyn osan tullessa henkilö siis reagoi vain tiettyjen skeemojen kautta ja ottaa käyttöönsä näihin sopivat selviytymiskeinot, osan vaihtuessa skeemaoireilukin voi olla toinen.

Joskus, tällaisina päivinä

mietin,

että olisin voinut olla joku tyttö,

joka kehdataan viedä näytille sukujuhliin.

Joka seisoo perhealbumissa

sinisessä mekossa, kuohuviinilasi kädessä

ja hymyilee luonnottomasti - koska sellaiset kuvat onnistuvat harvoin.

Tällaisina päivinä.

Myönnän yhden asian: En ole viitsinyt mennä apteekkiin

vaikka toinen antipsykoottini loppui eilen

en usko sen johtuvan siitä,

mutta viimeyönä kuumat aallot alkoivat risteillä selässäni, luihini sattui ja kuulin keinutuolin nitisevän autiossa asunnossa.

Silloin toivoin

että joku tulisi

ja sanoisi

“Nyt jään tähän, en häviä ja pidän sinusta huolta.”

Ja ehkä olinkin etsinyt vain sitä ihmistä.

Mutta olen sekoittanut

vahvuuden välinpitämättömyyteen

välittämisen tarpeeseen kahlita

itsevarmuuden ylimielisyyteen.

Se ainut ihminen, jonka huolenpidon tarvitsen, on minussa.

Ja lapsi minussa heräsi ja kysyi,

miksi se on niin yksin,

vaikka meitä on niin monta.

“A ring, a ring o’ roses, A pocket full o’posies - Atishoo, atishoo we all fall down”

Tämän kirjoitin aika monta vuotta sitten. Sen otsikko vihkossani oli “Joulu suljetulla osastolla”.

.

Hallava heitteli hankeen

valot kaupungin.

Kukaan ei kynnykselle

kevein askelin

kuje, ei hiljaa rappuun

pyyhi saappaitaan.

- Aino ei tule kotiin.

Tänään ainakaan.

.

Vuoteella, niin kuin nukkuu

paljaat lakanat.

Jätättää vanha kello.

Varkain alkavat,

valjeta seinät aamuun.

Nurkkiin kaappien

karkottaa unet huone.

Maa on hiljainen.

.

Isä jos nousi viimein.

Uunin virittää.

Äiti vain yötä katsoo,

teetä jäähtyvää.

Jokaisen tavun muistaa,

pisteet muistaa hän

viestistä, jonka tahrat

viimein ymmärrän.

.

Sinua äiti täältä,

välimatkan takaa,

katselen silmin lapsen,

sylissä kun makaa.

Kuin kerran sydänäänet

kaiut käytävän,

nyt kuulen, niiden tahtiin

hiljaa hengitän.

.

Päättyy tiet,

matka jatkuu.

Matka vain pysyy,

se jää.

Päivittäin uusi aamu

varjoa vähentää.

Kunnes et enää tiedä

taivaan, vai kuvan sen

lähteestä näät,

tai itses,

vai vieraan ihmisen,

joka käy unitietä

laaksoihin varjoisiin.

Kierros voi olla täysi.

Mutta en usko niin.

.

Usein niin oudoin kuvin

mieli kun vaeltaa.

Täällä on turvallista

hiukan unohtaa.

.

Pölyssä valon leikki

enteilee aamua.

Tahdon vain hiljaa olla.

Hetken nukkua.

Kolme sisarta - dissosiaatiohäiriö ja ihmissuhteet

Eilen oli vuoden mittaisen vakauttamisryhmä-terapian viimeinen kokoontuminen. Yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa. yksilöterapiani onneksi vielä jatkuu. Suositus on, että ryhmähoidon jälkeen terapiassa käytäisiin vielä vähintään vuosi. Itselleni on kaavailtu kuulemma vielä ainakin neljän vuoden jatkoa..

Ryhmän päättäjäistilaisuus meni kohtalaisen hyvin. huono olo ja jonkinlainen hylätyksitulo-reaktio iski oikeastaan vasta aivan lopussa, kun yksi terapeuteista meni sanomaan: “Ja mehän emme katoa minnekään. Kun on vain jokin hätä tai ongelma, me olemme aina olemassa.”

Tuo herätti reaktion: “kukaan, joka on koskaan sanonut noin, ei ole koskaan puhunut totta!”

Koskaan.

Pois lähtiessä oli levoton olo, raajoja nyki, yksilöterapiani piti alkaa tunnin kuluttua. Koko sen ajan istuin käytävässä, yritin lukea lehteä, mutta en pystynyt keskittymään. Kuten yleensä samassa tilassa, huomasin lukevani kaikki lauseet automaattisesti useaan kertaan. Tunti luiskahti “ohi”.

Teimme terapeuttini kanssa yli puoli tuntia kestävän rentoutusharjoituksen. Sen aikana pari kyyneltä pusertui silmistäni, vaikka en kokenut itkeväni. Kun niin käy, itku ei tunnu silmissä, pelkästään vesinoron liikkeenä poskella. Huomasin myös kuulevani terapeutin äänen jotenkin viiveellä. Hänen sanomansa pääsi läpi hitaasti, tai kuulin sen kyllä ajallaan, mutta reaktioni alkoi vasta jonkin ajan kuluttua.

Tämän vakauttamisryhmä-vuoteni aikana olen pikkuhiljaa oppinut havainnoimaan omia osiani jossakin määrin. Terapeutin kanssa olemme myös pystyneet löytämään ja nimeämään joitakin niistä. Kysyin jossakin vaiheessa, voiko siitä olla haittaa. Tuntuu hieman hurjalta, kun esim. jotakin osaa yritetään “kutsua mukaan” istuntoon. Kerran istuin silmät kiinni, ja eräs osa pyydettiin viereeni, kuvittelin sen niin selvästi, että jouduin lopulta tarkistamaan, ettei vieressäni todella istuisi joku.

Tuollainen osien selvä aistiminen ja niille nimien antaminen on kuulemma vain hyvä asia, ja minua rohkaistaan siihen joka terapiakerralla. Hmmm..

Joidenkin hankalien, lähinnä ihmissuhteisiin liittyvien asioiden tullessa istunnossa lähelle, menen helposti poissaolevaksi, jotenkin pysähdyn, joskus saatan “kadottaa aikaa”, jotenkin humahtaa ja tunnen välistä jääneen pois jotakin, kuin filmissä olisi leikattu katkos. Ajatukseni saattaa myös hypätä johonkin arjen merkityksettömään asiaan ja katseeni alkaa harhailla havainnoiden huonetta. Silloin terapeutti yleensä kysyy “kuka estää puhumasta?”

En oikein tiedä sitä. Päässä kuuluu mutinaa, joka ei välttämättä liity mihinkään.

Jokin aika sitten pääsin kuitenkin itsekseni hieman eräiden ihmissuhteissani luultavasti huomattavan paljon vaikuttavien osien jäljille (itse asiassa istuin saunassa, tajusin kömpineeni taas lauteiden alle, niin kuin monesti teen, jos tietynlaiset ajatukset tulevat): Kuten muutkin asiat, olen jakanut tämänkin puolen elämästä vain tiettyjen osien hoidettavaksi. Ennen vakauttamisryhmää en ollut huomannut tätä, mutta läsnä, päätöksiä tekemässä, on tavallaan kolme lievästi sanoen eripuraista naista - tai tyttöä. Olin kutsunut näitä osia siskoiksi, ja jokin aika sitten löysin hyvän kuvauksen näistä osista Samuli Putron laulusta kolme sisarta. Sain aikamoiset kylmät väreet kuullessani sen lyriikat. Omien siskosteni ikäjärjestys oli tosin ollut hieman toinen.

“Keskimmäinen siskoista on kaunis, mutta lutka.

Se pyörittelee yhtälailla miestä sekä naista.

Lutka tässä tapauksessa

vahvaa tarkoittaa

ja hyvänmaun komiteat kiemurrella saa, saa, saa.”

Tämän osan hallitsevana ollessa olo on enimmältä osin (heh) hyvä, ainakin varma. Se ei anna minkään ulkopuolelta tulevan vaikuttaa itseensä

Välinpitämättömyys. Ivallisuus. Kysymykset, joihin ei anneta vastausta. Suora valehtelu. Oikeaksi osoittautunut epäilys. Se puhelu, jota ei koskaan tullut…

Olen kulkenut, aamuyöstä, vieraassa kaupungissa, pois paikasta, jossa minua ei todella kaivattu, selvittänyt juna-aikatauluja, odottanut aamua, jolloin kehtaisin yrittää saada kiinni ihmisiä, joiden kyydissä saattaisin päästä kotiin, kuljeksinut aikani kuluksi pitkin pian valkenevia katuja, hakenut kahvin ja sämpylän ensimmäiseltä aukeavalta kioskilta, istunut katukiveyksen reunalla ja tuntenut, miten kaikki oli ok, mikään ei satuttanut, oli vain heräileviä taloja, hieno auringonnousu.

Erihetkin näen itseni peilistä erinäköisenä. Kun tämä “keskimmäinen sisko”-osa on päällä, olen kaunis, mitä en yleensä muulloin ole. Nyt, kun se osa on “muualla”, tuntuu oikeastaan, kuin puhuisin jostakin toisesta ihmisestä. Keskimmäinen sisko on kaikkea, mitä minä en ole. Hän nauttii pukeutuessaan kauniisiin, naisellisiin vaatteisiin, tämän osan tullessa melkein tunnen sähkölatauksen itsessäni, ulkonäkööni liittyvä alatyylinenkin palaute huvittaa, menee ohi korvien, olen hyvin elossa, keskimmäinen sisko minussa on vilkas, ehkä salaperäinen, kuin olisin jonkin uuden lähteillä… keskimmäinen sisko-osa on myös… noh… puutteessa. Muiden osien paniikin, arkuuden ja häveliäisyyden vuoksi hän ei pääse toteuttamaan itseään vapaasti, ja se turhauttaa häntä.

Jos olisin pelkkä keskimmäinen sisko, tekisin monia asioita, joita en nyt voisi tehdä koskaan.Yhtäaikaa jotenkin kateellisena mietin, miten paljon helpompia asiat silloin olisivat, yhtä aikaa pelkään, että tämä osa nousee liian hallitsevaksi. Sillä on ollut tapana tulla puolustajaksi poikkeuksellisen mustilla hetkillä. Usein muut osat ovat saaneet hävetä sen tapaa toimia.

“Isosisko edustaa ja kulissi on vahva.

Miehellään on suhde keskimmäisen siskon kanssa.

Lastentekoruljanssi masennukseen vei,

ja vaikka perhe tietää sen niin retostele ei, ei, ei.”

Tämä osa on, no, luovuttaja, kuten muut osat näkevät. Hyvin isolta osin elämää minulta on jäänyt kaikki ns. ihmissuhteet kokematta, ystävyyssuhteet, koska olin joko normi-ihmisille liian outo, tai liian peloissani, parisuhdepuoli, sillä en tuntenut mitään mielenkiintoa. Kahdeksantoistavuotiaana osastolla tehtiin joitakin psykologisia testejä, joiden mukaan minulla ei ollut minkäänlaista seksuaalisuutta.

Masentuneena ei sen puoleen kiinnostanut harjata hiuksia, laittaa naamaa, mieluiten jätin päivävaatteetkin pukematta.

Minulla on useamman kerran ollut hormoniperäinen akne, tiettyinä päivinä näen sen yhä kasvoillani, hiukset roikkuvat, kasvojen piirteet näyttävät epäsuhtaisilta, haluan piiloutua huomiota herättämättömiin vaatteisiin, keho tuntuu vääränlaiselta ja jotenkin suojattomalta, uhatulta, on paljas olo.

Isosisko-osa voi huonosti, jos tapailen jotakuta. Silloin jollakulla toisella ihmisellä on valta, hyvin pienilläkin teoilla tai tekemättä jättämisillä, loukata syvästi. Isosisko-osa myös tietää, että tällainen lähempi ihmissuhde ja epävarmuus tekee hänestä ihmisen, joka hän ei halua olla, siis joko “tyhmän kilari-eukon”, tai “elämäänsä kyynistyneen paskiaisen”. Tämä osa on satutettu ja loukattu, mutta samaan aikaan tuntee, ettei ketään kiinnosta, ilmaisemalla tunteitaan se vain nolaa itsensä, lähtipä se, tai jäi, mihinkään ei jää jälkeä. Isosisko-osa tietää olevansa ei-haluttu. Kaikki ulkonäköön liittyvä kuittailu viiltää, luhistaa sitä itseensä. Parisuhteessa se on osa, joka hoitaa käytännönasiat, suojelee, valvoo moraalia, paheksuu keskimmäinen sisko-osan kevytkenkäisyyttä ja on yhtä aikaa sille kateellinen. Kylmänä tosiasiana se tietää olevansa se osa minussa, jota kukaan ei kaipaa tai rakasta.

“Nuorimmainen, iltatähti, anteeksi saa kaiken.

Hömelömpää hippilikkaa muista nähneeni en.

Sille siskot valkoviinin jälkeen tilittää

ja vaikka hippi nyökkäilee, ei mieleen mitään jää, jää, jää.”

Nuorimmainen sisko-osa on “ongelmien lähde”. Se on nimittäin se osa, joka rakastuu. Se myös uskoo kohtaloon, sielunveljeyteen, ikuisuuteen, ja on ehkä kuullut lapsena hivenen liikaa prinsessasatuja.

Kun kohtaan uuden, potentiaalisen ihmisen, kiinnostus herää melko yhtäkkisesti. Pikkusisko-osa näkee tuntemattoman ja rakastuu yhdellä silmäyksellä. Muut osat ahdistuvat, nyt se on taas menoa…

Olen ollut näin rakastunut vain kahdesti, olo on ollut, kuin riivatulla. Yleensä vältän lähempää kontaktia muihin ihmisiin siksi, että kosketus tekee isosisko-osan olon jotenkin likaiseksi, samaan aikaan pikkusisko vaatii päästä lähemmäksi. Uuden jutun alku on siksi hyvin stressaavaa. Menee kuukausia, ennen kuin totun uuteen ihmiseen niin, että likaisuuden tunne haihtuu täysin.

Osien neuvonpito

Kirjassa Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen (Suzette Boon, Kathy Steele, Onno Van Der Hart, suom. Paula Holländer.Traumaterapiakeskus, 2011.) annetaan keinoja persoonan eri osien mielensisäisen yhteistyön kehittämiseksi. Kirja on uusi, mutta vakauttamisterapiassa olemme käsitelleet sen sisältämiä asioita jo ennen virallista julkaisua. Kaksi viikkoa sitten meille jaettiin kopiot luvusta “Päätöksenteon kehittäminen sisäisen yhteistyön avulla”.

Dissosiaatiohäiriöön liittyy yleensä kyvyttömyyttä suoriutua edes arjen pienistä, “piilotajuisista” päätöksistä ilman suuria sisäisiä ristiriitoja. Eri persoonan osilla voi olla erilaisia tarpeita ja näkemyksiä tilanteesta.

Päätös tarkoittaa valintaa, joka tehdään tässä hetkessä näkemiemme mahdollisuuksien välillä. Tiettyyn päätökseen ajautumiseen vaikuttavat aiemmat kokemukset, sekä seuraukset. jotka ennakoimme valinnallamme olevan.

Usein dissosiaatiohäiriöisen sisällä on osia, jotka tekevät vaistomaisesti samoja päätöksiä kaikissa tilanteissa, jolloin henkilön kyky oppia kokemuksista on vajavainen.  Tällaiset osat saattavat kuvitella elävänsä toista ikäkautta, toisenlaisissa olosuhteissa tai jossakin ääritilanteessa, eivätkä ne siksi pysty havainnoimaan kaikkia nykyhetkessä olevia merkkejä, jotka ehkä ohjaisivat niitä toisenlaiseen päätöksentekoon. Henkilöllä saattaa myös olla osia, jotka välttävät kaikkia tunteita, ja keskittyvät päätöksenteossa kaavamaisuuteen ja ylijärkeilyyn, ja toisaalta taas toisia osia, jotka valitsevat pelkästään tunneperäisesti. Usein nämä osat kaikenlisäksi syyttelevät ja arvostelevat toisiaan, eivätkä kykene kompromisseihin. Tällöin jopa kaikkein yksinkertaisimmat päivittäiset valinnat voivat olla henkilölle mahdottomia, kukin osa saattaa haluta jotakin muuta, kuin kaikki muut, osat voivat tehdä nopeita, ristiriitaisia päätöksiä, jotka uusi päätös pian kumoaa. Itse saatan tehdä tällaisia valintoja kuin ketjussa: päätän vaikkapa kävellessäni yhtäkkiä lähteä toiseen suuntaan ja käännyn, ennen kuin ehdin ajatella asiaa. Heti käännyttyäni toinen osa tekee kumoavan päätöksen, ajatus ei ollutkaan hyvä, pyörähdän takaisin, sitten aiempi tai jokin muu vastaava päätös saattaa toistua ja käännähdän taas, ennekuin pystyn hallitsemaan itseni ja pysäyttämään tilanteen mietinnän ajaksi. Tämä säpsähtely ilmenee tyhjästä puhkeavina, neuroottisenoloisina kohtauksina, liikkeiden toistoina ja vaikeuksina tehdä päätöksiä muiden ihmisten mielestä inhimillisessä ajassa.

Toipumisen kannalta tavoitteena on, että kaikkien osien tulisi jollakin tavalla olla mukana henkilön kaikessa päätöksenteossa, päätökset tehtäisiin kokonaisena ihmisenä, eikä osien keskinäisten riitojen, pelkojen, ahdistusten, velvollisuuden- ja kiireentuntojen, halujen ja toiveiden hälyn ajamana.

Kirjassa dissosiaatiivisista osista käytetään termiä “päätöksentekokeskus”. Se tarkoittaa yksikköä, jossa tiettyjä toiveita, tarpeita ja tavoitteita käsitellään erillään muista osista. Kukin osa on systynyt jostakin syystä hoitamaan tiettyä tehtävää henkilön itsensä puolesta. Tämän vuoksi tietyn osan näkemys jostakin asiasta voi olla hyvin ehdoton, ja ne voivat arvottaa asioita toisistaan hyvin poikkeavasti. jokin osa saattaa kokea, että tehokkuus on niin tarpeellista ja välttämätöntä, ettei lepääminen ole sallittua.  Toinen osa saattaa olla kehittynyt pelkästään havaitsemaan vaaraa ja sen kaikki päätökset ovat hätäisiä ja impulsiivisia. Osien riitaisuudesta voi seurata vaaratilanteita. Itse en esimerkiksi uskaltaisi ajaa autoa, sillä nopea päätöksenteko on toisinaan mahdotonta. Pyöräilyäkin olen oppinut välttämään, joskus olen polkupyörällä mäsähtänyt vasten pysähtynyttä autoa, sillä päässäni riiteli kaksi ääntä, joilla oli eri mielipide siitä, kummalta puolen se pitäisi kiertää.

Eräänä kesänä tapasin rokfestareilla uuden ihmisen. Olin ollut yli vuoden yksin, ja tietyt osani olivat päättäneet, että yksin olisi turvallisinta olla, ne pitivät tarvettani lähestyä tätä uutta, tuntematonta, “ketä tahansa”, paheksuttavana ja uhkarohkeana käytöksenä. Tuolloin en vielä ollut edes saanut varmaa diagnoosia, enkä vielä ymmärtänyt tästä sairaudesta mitään, mutta jälkikäteen pystyn jo hahmottamaan, mitä sisälläni tapahtui:

“Pikkusisko-osa” minussa heräsi pitkästä unesta. “Tämä on mielenkiintoista”, se sanoi. Tässä on jotain kummallista. Kukaan ihminen ei ole tuntunut tällaiselta aiemmin.”

Samaan aikaan “isosisko-osa” tuohtui, se liikkui levottomasti sisälläni: “Ei tätä taas!” se sanoi. “Asiat eivät muutu, ihmiset eivät muutu. Meidän on parasta näin, emme kaipaa uusia ongelmia.”

“Tämä voi olla elämämme mahdollisuus”, pikkusisko sanoi.

“Voi olla”, isosisko sanoi: “mutta, mikäli olet väärässä, se on liian iso hinta siitä, että tämä ehkä voisi olla mahdollisuus johonkin eeppiseen höpötykseesi.”

“Kaikki tai ei mitään on parempi, kuin pelkkä ei mitään”, pikkusisko tiuskaisi.

Näiden osien ristiriita teki minun poissaolevaksi. Jokin muu osa tuntui yrittävän sovitella tilannetta. Pikku- ja isosiskolla oli sentään jokin yhteinen argumentti: pysähtynyt nykytilanne ei ollut paras mahdollinen. Olo oli enimmän aikaa hyvin yksinäinen.

Isosiskokin myönsi kaipaavansa jotakin uutta, mutta ei nyt, ei vielä, ei ennen kuin olemme psyykkisesti vahvempia, entisen jutun ongelmat olivat romahduttaneet psyykeni pitkäksi aikaa. Yliromantisoiva pikkusisko taas uskoi, ettei tämä mahdollisuus välttämättä toistuisi enää koskaan. Samaan aikaan takertuva lapsi minussa hätääntyi ilmiriidasta, se kaipasi lohduttajaa, kosketusta. Isosisko-osa käski sitä vaikenemaan, sillä sellainen riippuvuus muista ihmisistä oli hyvin vaarallista. Se yritti sättiä lapsiosan hiljaiseksi, kun taas mutkaton “keskimmäinen-sisko-osa” olisi nähnyt tietynlaisen lähikontaktin toiseen olevan tyhjää parempi lohduke. Isosisko kielsi sen, sillä se tekisi oloni likaiseksi. Se alkoi muuttua epätoivoiseksi, sillä se tiesi jo hävinneensä muitten siskojen raadille.

Lopulta kävi siis täten niin, että join humalat ja lähestyin tätä ihmistä fyysisesti vasta sen jälkeen, kun likaisuus ei tuntuisi. sen sijaan numeroa en pystynyt pyytämään seuraavanakaan päivänä, suojeleva isosisko ei sallinut sitä. Koko kotimatkan festareilta pikkusisko-osan itku poltti silmissäni, sillä se uskoi menettäneensä tämän itselleen tärkeäksi kokemansa henkilön ehkä ikuisiksi ajoiksi, samaan aikaan isosisko-osa motkotti ja syytteli sitä heikkoudesta, keskimmästä siskoa moiset kysymykset eivät olisi voineet kiinnostaa vähempää. Illalla, kun pääsin yöbussiin ja olin lopultakin yksin, itku tuli jo konkreettisena. Olin tavallistakin neuroottisempi ja hermostuneempi monta päivää, ahdisti.

Tarinalle olisi jatko, mutta se ei ole oleellista tässä. Kuten nyt valitettavasti tiedän, tälläinen lähestymis-välttämiskäyttäytyminen on dissosiaatiohäiriöiselle hyvin tyypillistä. Viikko sitten terapeuttini piirsi minulle “kartan”: sen lähtöpiste oli nykyinen toimintani, hyppääminen tiettyjen persoonanosien toiveiden, kommenttien ja vaatimusten yli, sillä sisäisen kokemisen fobiani estää asioihin pysähtymisen ja paneutuminen. Seuraavan askeleeni pitäisi olla kaikkiin osiin pysähtyminen, niiden vaikuttimien pohtiminen ja havainnointi. Kartan mukaan tämä johtaisi osien parempaan yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön, ja sitä kautta lopulta koko persoonan eheytymiseen takaisin pelkäksi yhdeksi minäksi.

Vakautumisen tässä vaiheessa päätöksenteon ristiriitoja on kuulemma luvallista lieventää delegoimalla tietyt valinnat vain tietyille, niistä tarkoituksenmukaisimmin vastaaville persoonanosille. Tavoitteen kuitenkin pitäisi olla, että kaikilla osilla olisi sananvalta kaikessa. Tähän pääsemiseksi Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen-kirja antaa joitakin keinoja:

Yritä kuvitella päätöksen tai päättämättä jättämisen seuraukset, keskity asiaan kaikessa rauhassa ja kaikkien osien kanssa. Tee luettelo ongelmanratkaisun vaihtoehtoisista tavoista. Miten osien uskomukset vaikuttavat eri vaihtoehtoihin?

Terapiassa olen harjoitellut tätä kirjoittamalla kaikkien asiaan osallistua haluavien osien mielipiteet paperille. Myös niiden keskustelua voi hahmotella kirjoittamalla. Samalla kannattaa miettiä, miltä osin eri osien tavoite on sama, ja onko jokin kompromissi mahdollinen. Joskus valinta on tehtävä aikuisen osan päätöksen kautta ja ohitettava lapsiosien tarpeet: Laskut on maksettava disney-dvd:iden tilaamisen sijaan, työkkärissä on käytävä, vaikka jotkin osat kuinka vaatisivat ovelta takaisin kääntymistä ja pakenemista. Näissä päätöksissä vastuu on aikuisilla, tarvittavat taidot omaavilla osilla, mutta jokainen osa on silti otettava huomioon ja asia on pyrittävä selittämään kaikille. Hyvä tapa tähän on esim. kaikkien vaihtoehtojen etujen ja haittojen, sekä niiden mahdollisten vaikutusten ylöskirjaaminen. Samalla kannattaa huomioida kaikkien osien reaktiot kutakin vaihtoehtoa kohtaan. Tärkeitä, vastuullisia päätöksiä käsittelemään olisikin hyvä saada muodostetuksi sisäinen “tiimi”, joka huolehtii kaikkien osien tarpeista. Vakautumiseen pyrittäessä ehkä tärkein harjoitus onkin kaikkien osien yhteisen, “sisäisen kokoontumispaikan luominen”. Yritän paneutua siihen tarkemmin seuraavassa blogimerkinnässä.

Yhtä päätöstä pohdittaessa hyvä apu on myös päätöksen tärkeimpien tavoitteiden listaaminen, vaikkapa asteikolla yhdestä viiteen. Esim. 5. turvallisuus, 4. mukavuus, 3. mielenkiintoisuus, 2. helppous, 1. hauskuus.  Jos valitset työkkäriin menemisen vaihtoehdon, täyttävätkö kriteerit paremmin, kuin takaisin kotiin palaamisessa? Tärkeimpien kriteereiden tulisi täyttyä silläkin kustannuksella, että jotkin vähemmän tärkeä jäisivät täyttymättä.

Joskus joutuu valitsemaan myös päättämisen ja päättämättä jättämisen väliltä. Tällöin olennaista on, onko aika päättämiselle nyt paras mahdollinen, onko mahdollista, että muita, tärkeitä puolia asiasta tulee tietoon vasta myöhemmin.

Hajapäisyyttä 5: ”Viha”- tai ”puolustajaosat”

 

Saavumme nyt pimeyden ytimeen. Eikun en saanut ajatella noin. Mutta koen itse, ja käsittääkseni suurin osa muistakin dissosiaatiopotilaista, että tämä tunne, siis viha, on se vaikein, pelottavin ja ahdistavin puoli ko. häiriössä.

Googlettamalla sanan “viha”, ensimmäiseksi tulokseksi tulee Wikipedian artikkeli, joka alkaa:

“Viha on inhon, vastenmielisyyden, antipatian tai vihamielisyyden tunne. Viha voi kohdistua toiseen henkilöön, asiaan tai ilmiöön. Usein vihalla tarkoitetaan voimakasta tai intohimoista tunnetta, mutta viha voi olla myös “kylmää”, tai vähäistä inhoa.

Viha voi perustua vihan kohteen pelkoon tai aiempiin kielteisiin kokemuksiin kohteesta tai jostakin siihen yhteydessä olevasta. Monesti vihaa kuvaillaan rakkauden tai ystävyyden vastakohdaksi, mutta rakkauden vastakohtana pidetään usein paremmin välinpitämättömyyttä, sillä vihan vallassa olevat voivat olla hyvinkin tiiviissä suhteessa toisiinsa. Välinpitämättömyys taas ei kosketa millään tavalla. Viha ei välttämättä ole irrationaalinen tunne, sillä on luonnollista vihata sellaista, joka uhkaa henkilön olemassaoloa, hyvinvointia tai arvomaailmaa.”

Terapeuttini oli saanut työnohjauksessa suositukset pyrkiä palaamaan viimejuhannuksen “osienvaihtelukokemukseeni” pyrkiytyen pysymään “neutraalina, ulkopuolisena tarkkailijana.” Fläppitaululle piti piirtää, mitä osia tunnistaisin tällöin olleen paikalla ja mitä nämä kukakin tuona hetkenä mahtoivat tuntea ja ajatella.

Tehtävää tehtäessä oli kaikenaikaa hyvin sekava ja pois tilanteesta haluava olo. Taululle ilmestyi hätääntynyttä osaa, innostunutta osaa, pelko-osaa ja lopulta joku “vieras osa”, joka seuranneessa keskustelussa profiloitui “kielteiseksi”, “epäluottavaiseksi”, yms. mielessä tosin takoi kaiken aikaa “aggressiivinen, puolustava, katkera, vihainen.”

En saanut sanottua sitä. Myös ryhmähoidossa käsiteltiin vastikään vihan tunnetta. Kun piti kertoa kotitehtävistä, siis “kuvailla tilanne, jossa sinä, tai jokin osasi koitte vihaa”, en pystynyt sanomaan muuta, kuin, että en tehnyt tätä tehtävää. Koko istunnon ajan oli poissaoleva olo. Yhdessä vaiheessa näin jonkinlaisia näköharhoja, ilmassa välkkyviä “hyönteisiä”, tai mitä lie. Yhden terapeutin sanoman asian kuitenkin muistan:

“Ajattele tilannetta, jossa yksi, yksinäinen sotilas on jäänyt ainoaksi puolustamaan rajalinjaa satapäistä vihollisarmeijaa vastaan. Miten paljoon se sotilas siinä pystyy, miten järjellisiä ratkaisuja siltä voidaan odottaa?

Jos koko vihan tunne on työnnetty pois kokemusmaailmasta, yhden ainoan, huolehtivan osan kannettavaksi, sen vihan kantaminen on raskasta, yksinäistä työtä, josta ei koskaan saa kiitosta.”

Hän ehdotti, että vihaosaa voisi joskus kokeilla kiittää. “Kiitos, että pyrit pitämään minusta huolta.” Se voisi olla uusi oikopolku eri osien lähentymiselle.

En ole vielä päässyt pelosta niin paljon, että pystyisin tuohon, mutta yritän edes aloittaa tämän asian käsittelyn. Viha-osista sanotaan:

Jos joku on loukannut sinua tahallaan, reagoiminen suuttumalla on täysin luonnollista, siten henkilö kykenee psyykkisesti suojaamaan itseään ja hankkimaan etäisyyttä vaikeaan tilanteeseen. Kuitenkin, mikäli viha esim. traumatisoitumisen yhteydessä jää vaille ratkaisua, se tukahdutettuna voimistaa ja sotkee nykyhetkessä tunnettavaa suuttumusta.

Vihantunteen ahdistavin puoli on, että se iskiessään yleensä on hyvin voimakas ja vaikeasti ohitettava. Siihen liittyy vahvoja fyysisiä tuntemuksia, ja kehossa vapautuvaa energiaa, joka toisista saattaa tuntua voimaannuttavalta, mutta on toisille pelkästään pelottavaa ja epämiellyttävää. Etenkin dissosiaatiohäiriötä sairastavat kokevat usein häpeää omien vihantunteidensa vuoksi, ja liittävät vihaan oletuksia, kuten:

“Viha kaikissa muodoissaan on pahaa.”

“Vihan tunteminen tekee pahaksi.”

“Vihantunteen tunteminen muuttaa minut itseäni satuttaneiden kaltaiseksi.”

“Vihan tunteminen tekee heikoksi.”

“Vihalle periksi antaminen johtaa hallinnan menettämiseen ja tuntemattomiin seurauksiin.”

“Viha on vierasta, viha ei kuulu minuun, se ei ole minua.”

“Vihantunteiden näyttämisestä seuraa rangaistus tai hylkääminen.”

Viha on kielteiseksi koetuista tunteista voimakkaimpia. Viha myös liittyy vahvasti muihin hankaliin tunteisiin. Häpeän ja pelon kokeminen linkittyvät helposti vihareaktioksi. Vihaa voi olla vaikea kestää ja hallita, ja siksi se helposti siirretään jollekin irralliselle osalle, jotta muut osat “säästäisivät itsensä” siltä.

Viha sekoittuu myös suremiseen. Kun ihminen yrittää surra menettämäänsä, esiin helposti nousee viha tuon menetyksen vuoksi. Kun viha kätkee sisäänsä muita tunteita, näiden muiden tunteiden tunnistaminen, hyväksyminen ja käsitteleminen liittyvät tiiviisti myös vihantunteiden käsittelyyn.

Viha on terve, luonnollinen tunne, mutta sille on sekä tuhoisia, että rakentavia ilmaisutapoja. Lapsiosalla saattaa olla tarve ilmaista vihaa fyysisesti, esim. tyynyä lyömällä, eikä se ole tuomittavaa. Vihasta tai vihan aiheuttamista tunteista tulisi kyetä keskustelemaan hyväksyvästi toisten ihmisten ja omien osiensa kesken. Sisäiseen osien riitelyyn tulisi löytää uusia ilmaisutapoja. Jokaisella osalla on oikeus tuntea ja kertoa toisille osille tuntevansa näin tai näin, koska… Kaikkien osien tunteita tulisi pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään.

 

Dissosiaatiohäiriöisille myös muiden ihmisten vihaisuus on usein pelottavaa. He saattavat liittää sen johonkin menneisyytensä tilanteeseen ja kokea olonsa uhatuksi aina kohdatessaan kiukkua. Itse en pysty käsittelemää tällaisia tilanteita, vaan alan helposti hyperventiloida, muutun mykäksi, kadotan toimintakyvyn ja haluan vain nopeasti pois. Tällöin omia osiaan tulisi kyetä rauhoittamaan ja muistuttamaan niitä nykyhetkestä. “Ne asiat olivat silloin. Tämä on eri tilanne. Toisen ihmisen suuttumus on luonnollinen reaktio, vihan ilmaiseminen ja uhkaava käyttäytyminen ovat kaksi eri asiaa.”

 

Vihantunteet ja dissosiaatiohäiriö:

Dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä on tavallisesti jokin tai joitakin osia, jotka säilyttävät vihantunteita ja tuovat ne esiin vain ollessaan itse hallitsevina. Tämän vuoksi koko vihan tunne saattaa tuntua henkilölle itselleen vieraalta, hänestä irralliselta. Mahdollista on myös kokea, ettei ollut itse “läsnä” oman vihareaktionsa aikana. Henkilöllä saattaa olla muistikatkos, ja hän saa kuulla omasta käyttäytymisestään muilta, tai hän kyllä muistaa tilanteen, mutta kokee sen olleen “jonkun toisen” hallinnassa ollut tila, jota itse kykeni vain seuraamaan. Kaikkien osien reaktiot ja teot ovat kuitenkin henkilön itsensä tekoja, ei ole olemassa toisistaan erillisiä “sivupersoonia”, vaan yksi, täysivaltainen persoona on vain jakanut itsensä osittain toisistaan irrallisiksi lokeroiksi, ja dissosiaatiohäiriöstä kärsivä on vastuussa käyttäytymisestään, kuten kuka tahansa muukin.

(En kylläkään ole täysin pystynyt hahmottamaan tätä: Hallintaan päässeellä vihaisella puolustaja-osalla ei ehkä ole kaikkia henkilön tietoja ja kykyjä, sillä saattaa olla vääristynyt käsitys vallitsevasta tilanteesta, se ei ehkä tunnista läsnä olevia, tuttujakaan ihmisiä, vaan kokee ympäristönsä, kuten henkilö joskus, jossakin tietyssä tilanteessa koki, sitä saattavat häiritä vieläpä toiset, esiin pyrkivät tai ääninä puhuvat, ristiriitaisten tunteiden täyttämät osat, tällöin se saattaa ottaa käyttöönsä keinoja, jotka henkilö kokisi täysin oikeutetuiksi tuossa toisessa, muistamassaan tilanteessa (nyt on katkera sävy, puhun itsestäni juhannuksena). Ehkä se on, kuin lapsi, jonka käytössä olevat reaktiot ovat kaikki kehittymättömiä ja kömpelöitä.

Toisaalta, lapselta ehkä ymmärrettäisiin tällaisia reaktioita paremmin, kuin aikuiselta, mutta ei niitäkään hyväksyttäisi moittimatta ja opastamatta.)

Dissosiaatiohäiriöpotilailla on helposti myös osia, jotka tuntevat kammoa tai jopa fobiaa koko vihantunnetta kohtaan. Nämä osat pyrkivät välttämään ristiriitoja muiden ihmisten kanssa, mikä voi johtaa ylikiltteyteen ja alistumiseen muiden kaikille toiveille ja odotuksille, tai kaikista ihmissuhteista pois vetäytymiseen.

Vihaa välttävien ja jatkuvasti vihantunteisiin dissosioituneiden osien välillä on usein suuria ristiriitoja. Vihaa välttävät osat haluavat helposti eristää viha-osan kokonaan omasta kokemuspiiristään, ne saattavat myös pelätä ja ylenkatsoa vihaosaa ja uskoa vihan tekevän niistä naurettavia ja haavoittuvampia. Vihaosa taas saattaa kokea olevansa ainoa henkilöstä todella huolehtiva osa, ja sen mielestä muiden osien reaktiot saattavat olla säälittäviä ja jopa haitallisia. Henkilö ei siksi kykene käsittelemään vihantunteitaan koko persoonana, ja ne jäävät edelleen ratkaisematta, mahdollisesti aiheuttaen lisää sisäistä ristiriitaa edesauttavia tilanteita.

Yritän kuvailla itselleni tätä “vihaan” juuttunutta, puolustuskannalla olevaa osaa: (Aloin heti epäröidä sanan “viha” kirjoittamista. Neutraalilla tasolla sen käsittely juuri ja juuri onnistuu, mutta nyt oli tarkoitus puhua siitä osana minua.)

Se on voimakas, raastava tunne, jonka ilmaisemiseen ei ole kunnollisia sanoja. Sen tunteen pohtiminen ja analysointi silloin, kun joutuu olemaan sen vallassa kaikenaikaa, on ylivoimaista, mahdotonta. Se on energiaa, joka vaatii väylää päästä purkautumaan. Sillä energialla on hyvä syy ja oikeutus olla olemassa, se on syntynyt tietyistä olosuhteista, joita on mahdollista ymmärtää. Tälle osalle juuri viha on eloonjäämisstrategia, se on ainut sen tuntema turvaverkko. Koska dissosioituminen vihaan on tapahtunut, kyseinen osa ei edes kykene tuntemaan juurikaan muuta. Viha-osa etsii pahantahtoisuutta johdonmukaisesti ja reagoi löytämiinsä uhkiin, se suojautuu muilta haavoittavilta tunteilta omalla, ainoalla reaktiotavallaan.

 

“Se vieras osa”

On myös mahdollista, että viha-osa alkaa jäljitellä niitä, jotka ovat satuttaneet henkilöä menneisyydessä. Tämä voi ilmetä moittivina ja ilkeinä, joskus joitakin todellisia henkilöitä jäljittelevinä ääninä, tai itse käytöksen muuttumisena. Tällöin kokemus on henkilölle erityisen pelottava ja hävettävä. Jäljittelykäyttäytyminen on kuitenkin sekin yleinen selviytymisstrategia. Jäljittelijäosat eivät ole täsmälleen jäljiteltäviensä kuvia, vaan omaan itseen täysivaltaisesti kuuluva osa, joka haluaa selvitä kokemustensa kanssa parhaiden taitojensa mukaan. Niiden selviytymskeino on heikkouksien poissulkeminen. Ne eivät tiedosta omaa haavoittuvuuttaan tai kyvyttömyyttään, ja esiintyvät helposti muiden osien tuomitsijoina, kuten terve ihminenkin osalla itseään soimaisi itseään.

Tällaiset osat haluavat ylläpitää turvallisuutta välttämällä kaikkia virheitä ja oman heikkouden osoituksia. Ne myös epäilevät kaikista ihmisistä pahaa, sillä pitävät jatkuvaa epäluuloa parempana, kuin yhtäkään vääräksi ehkä osoittautuvaa luottamusta. Vihaosille kaikki, mitä ne pitävät heikkouden tai riippuvaisuuden ilmauksena, on uhka: Kun esim. lapsiosa itkee ja tuntee kauhua, häpeää tai pelkoa, vihaosa tuomitsee sen suojellakseen koko ihmistä “heikkojen kohtelulta”, jota tämä on menneisyydessään, “heikkoutta osoitettuaan” saanut.

Tällaisille osille tulisi yrittää löytää toisenlaisia suojautumiskeinoja, joihin ne voisivat osallistua yhdessä muiden osien kanssa. Ehkä ne voisivat auttaa alistuvia, kaiken hyväksyviä osia tuntemaan tarvittaessa tervettä, oikeutettua suuttumusta.

 

Keinoja vihaa välttävien ja sitä tuntevien osien ristiriitojen lievittämiseen:

• Vihaa on monia eri asteita: mielipahasta ja ärtyisyydestä raivoon on monta askelta. Vihaan liittyy fyysisiä tuntemuksia, jotka ovat normaaleja. Mikäli ne oppii tunnistamaan, voi helpommin auttaa vihaa vältteleviä osia pysymään nykyhetkessä. Niitä voi rauhoitella ja rohkaista kokemaan oma suuttumuksensa aluksi pienin annoksin. Viha ei ole pahaa tai vaarallista.
• Vaikka ei hyväksyisikään viha-osien sopimatonta käyttäytymistä, niitä kohtaan voi tuntea myötätuntoa. Niiden hallitsemat selviytymiskeinot ovat rajallisia ja ne ovat muiden osien hyljeksimiä.
• Viha ei ole väärä tunne, olennaista on vain, miten sitä ilmaisee sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Joidenkin osien vihan voima saattaa olla epäsuhdassa tilanteeseen. Suuttumusta tuntiessaan kannattaa varmistaa, että kaikki osat todella ymmärtävät, mikä nykyinen tilanne on. Tämä auttaa menneisyyteen juuttuneita osia oikaisemaan omia ennakkoluulojaan.
• Liikunta tarjoaa purkautumisväylän vihan synnyttämälle energialle. Myös kirjoittaminen ja piirtäminen voivat auttaa kanavoimaan vihaa. Itseään voi yrittää myös tarkkailla etäältä ja yrittää uteliaasti ymmärtää, mistä vihantunne johtuu. Myös tilanteesta hetkeksi poistuminen tämän pohdinnan ajaksi saattaa auttaa
• Eri osilla voi olla erilaisia keinoja itsensä rauhoittelemiseen. Kaikilla osilla on myös tarve saada tuoda esiin vihaa koskevat pelkonsa tai uskomuksensa.
• Kuten muillakin tunteilla, myös vihalla on alkunsa, kestonsa ja loppunsa. Opettele tunnistamaan yleisimmät, vihaasi laukaisevat tekijät. Mitä vihan aikana tunnetaan, odotetaan ja “tiedetään”? Mitkä osat ovat vihaisia? Millainen tuki vihantunteesta selviämiseen auttaa?
• Koska hätäinen lapsiosa laukaisee helposti vihaosan puolustuksen, turvapaikan luominen lapsiosalle on erityisen tärkeää. Vihaosaa auttaa eniten muiden osien kokemus turvallisuudesta. Myös vihaosa hyötyy omasta turvapaikasta, jossa sen ei tarvitse kuunnella muita osia, ja jossa hätää, häpeää ja katkeruutta on siksi vähemmän.

 

 

.

Vireystilat ja sietoikkuna

 

Minulla on uusi lääkitys:

Seroguel Prolong 200mg: “Ahdistuneisuuteen ja psykoosioireisiin.”

Ketipinor 100mg: “Unta tukeva lääke.”

Venlafaxin ratiopharm 225mg: “Masennukseen.”

Oxamin 15mg, tarvittaessa: “Ahdistuneisuuteen.”

  

On ollut hiukka hankala kesä. Nyt on alkanut vointi taas nousta. En tarvitse Oxaminiakaan enää päivittäin.

Heinäkuulla yritin useamman kerran päästä sairaalaan. Se ei onnistunut ja epäilen yhdeksi syyksi sitä, että terapiamallin sääntöjen mukaan yli viikon mittainen sairaalajakso olisi osoittanut ryhmähoidon olevan tällä hetkellä liian raskas prosessi ja katkaissut vakauttamisterapian kohdallani.

Ne viikot olivat turhauttavaa aikaa. Ensinnäkin kävi, niin kuin aina ennenkin tilani yhtäkkisesti romahdettua: Vanhempani eivät jaksaneet ja tuttu malli alkoi: Huonoina aikoina meille tulee perheen kanssa tiettyjä sääntöjä. Keskeisin niistä on: “Älä kysy, älä kerro.”

Yhtenä rumana päivänä ystäväni ajoivat minut vanhempien luokse. Itkin etupenkillä, olin selittänyt haluavani vain kotiin, perillä hortosin itseni pihan poikki ovelle, jalat tuskin kantoivat. Sanoin kyynelten läpi äidille, että nyt eivät ole asiat kunnossa, jotain äänistä ja siitä, miten sattuusattuu. Äidiltä petti hermot: Tähänkö mentiin taas?”

Varmaan se on vaikeinta äidille juuri siksi, että joinain aikoina voin niin hyvin, toimintakyvyllisesti siis. Hän ottaa romahdukset aina paluuna alkupisteeseen. Ymmärrän äitiä kyllä. Seuraavalla viikolla hän ajoi minua monena päivänä läänin keskussairaalaan, soitteli hoitajani kesälomasijaiselle sättimispuheluita: “Miksi te ette saa asioita kuntoon? Miksi tämä kaikki palaa aina, ihan aina, tähän?”

Minä olin kotona, istuin perähuoneessa, roikuin netissä ja itkin, kuuntelin musiikkia, makasin välillä sängyssä, välillä lattialla, nukuin välillä ja itkin.

Viikonloppuna pikkuveli tuli lomalle armeijasta.

Ei puhuttu, miksi minä olin siellä, enkä omalla asunnolla, vielä iltapäivälläkin pyjamassa, hiukset takussa, säpsähdellen, sellaista on käynyt ennenkin, veli ja isä puhuvat muusta, armeija-asioita, terveen maailman asioita. Minä tulen perähuoneesta, isän katse väistää minusta, kasvoilla käy ahdistus ja suru.

“Tiesittekö, että Mika Waltarikin kuuli ääniä.” Minä sanon. Waltari on yksi isän lempi kirjailijoista.

Isän kasvoilla käy ärtymys. Katse väistää taas minusta. Muutaman sanan kompastumisen jälkeen keskustelu veljen kanssa jatkuu.

Alan toistaa, luulen sen rauhoittavan heitä. Minä tiedän äänistä enemmän, kuin he, minä olen uskaltanut lukea tekstejä, joihin he eivät koske, tutkimuksia, potilaiden omia kuvauksia, joissa tämä asia on todellinen ja osa elämää, minä tiedän, ettei niitä pitäisi joutua pelkäämään. Olen miettinyt, mitä kerron.

“Mitä sinä höpiset siinä?” Äiti sanoo keittiöstä.

Vaikenen ja jään istumaan.

Se siitä.

 

 Vireystilat

Miltä elämä tuntuu? Joskus vain kahdelta ääripäältä: asioiden sekava, liian voimakas kokeminen tai täysi turtuneisuus. Muistan joskus sanoneeni terapeutille, että on, kuin aivojen pitäisi pikatestata ja ajaa läpi koko järjestelmänsä joka ikinen päivä. Jollen elä jotain ”yhden tietyn osan” selkeästi hallitsemaa kautta, joka päivään mahtuu järjetön tunne- ja kokemusskaalojen sekamelska. Yhdellä minuutilla tuntuu, että kaikki on ohi, etten jaksa ottaa askeltakaan tai pidättää enää kyyneliä, toisella maailma on kiinnostava ja täynnä valoa, ihan yllätäin normaalit ympäristön äänet alkavat tuntua oudolta hälyltä, joka särkee korvat.

On myös tavallista, että eri ruumiinosani ovat kuin erilaisissa ”vireystiloissa”. Päällä on hypomania, ajatukset ryöppyävät, ideoita tulvii, samaan aikaan vatsassa on epätoivo, puristaa, väsyttää, käsivarsia paleltaa, muu keho ei edes tunne.

Minulla on selvästi erilaisia hallitsevia ruumiinosia eri tiloille ja osille. Aloin hahmottaa tätä asiaa nähtyäni aika keskinkertaisen, Denverin autiossa mielisairaalassa kuvatun kauhuelokuvan Session 9. Siinähän asbestia purkavat remonttimiehet löytävät Dissosiaatiohäiriötä sairastavan naisen terapiaistunnoissa äänitetyt nauhat, joilla myös naisen eri persoonallisuuden osat pääsevät ääneen. Tietenkin mukana elokuvien tyyliin on se ”paha osa”, siis hyökkääjän roolin ottanut puolustajaosa, jolla on ollut tapanaan hutkia kanssaihmisiä terävillä asioilla, mutta yksi mielestäni hyvä, ainakin itseeni sopinut kommentti elokuvasta löytyi. Siinä osat kuvaavat keskinäistä jakoaan ruumiinosien kesken: yksi ”asuu” suussa, sillä se vain puhuu ja puhuu, yksi silmissä, jne.

Olen tähän mennessä huomannut ainakin erään “lapsi-osani” kokevan voimakkaimmin tuntemuksia vatsassa ja käsivarsissa, silloin vatsaa puristaa ja siellä tuntuu erilaisia ”tunnetiloja” (siis melkein samoin, kuin pään tuntiessa) ja paleltaa järjettömästi.

Kun hallitsemassa on eräänlainen ”huutoitkuosa”, keskeinen, eniten kokeva paikka tuntuu olevan nenäontelossa.

Ylivireä osa tuntuu olevan pään sisällä, samoin ns. ”ulkopuolelta tulevilta” tuntuvia tunteita kokeva osa. Jokin osa tuntuu olevan kehoni ulkopuolella, koen sen esim. istuvan vieressäni sängyssä, kun yritän käydä nukkumaan.

Dissosiaatiohäiriöiselle tavallista on kehon ylieläytyminen ja -kokeminen: pienikin kipu tuntuu valtavalta, vaatteen kangas hiertää ihoa vasten yms. ja toisena hetkenä normaalin kivuntunteen jääminen kokonaan pois. (Minua on esim. joskus tyrkitty ja lyöty niin, etten tuntenut sillä hetkellä yhtään mitään, mielsin jotenkin olevani muovia.) Toisaalta viimeksi, kun olin isänpuolen mummolassa, missä visitoiminen on hieman vastenmielistä, menin jotenkin taantuneeseen tilaan, ryömin istumaan pihapensaiden väliin, kuten joskus lapsena tein, ja silittelin kissaa, kun se raapaisi minua, kuten kissat monesti hieman räppäisevät leikillisesti kynnellään. Se naarmu poltti niin, että purin hammasta ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kipu tuntui vielä seuraavana päivänä.

Toinen keskeinen piirre D.I.D.ssä on ajoittainen sulkeutuminen, kyvyttömyys kokea mitään uutta, ja toisaalta taas uusien kokemusten ja jännityksen liioiteltu hakeminen. Samoin ajattelun ylivireys, ajatusryöppyjen hallitsemattomuus ja häiritsevät, vainoavat ajatukset, toisaalta taas ajoittainen kyvyttömyys ajatella juuri mitään.

Aistit voivat käydä ylikierroksilla, jokainen ympäristön asia ja vähäinenkin muutos läpäisee huomiokyvyn, ja keskittyminen mihinkään on vaikeaa. Toisena hetkinä henkilö ei välttämättä näe tai kuule kunnolla tai ei pysty kiinnittämään lainkaan huomiota ympäristöönsä.

 

 Ei liian vähän, eikä liian paljon on riittävästi.

Sekä liiallinen, että liian vähäinen kokeminen viittaavat ongelmiin elimistön vireystilansäätely-mekanismissa. Jokapäiväisestä elämästä selviytymisen kannalta parasta olisi vireystilan säilyminen ääripäiden välissä, ei liian matalalla tai korkealla. Vireystilaa on mahdollista oppia säätelemään.

Disosiaatiohäiriöön liittyvässä terapiassa sopivaa, toimintakykyä edesauttavaa vireystilaa kutsutaan “sietoikkunaksi” tai”sietoalueeksi” (window of tolerance). Tällä alueella oltaessa kokeminen tuntuu kaikista osista siedettävältä.

Itsellä ainakin tiedän olevani tällä alueella silloin, kun kaikki tuntuu olevan vain yksinkertaisesti ok. Se on hyvä tunne, ei mitään riemua ja euforiaa, vaan pelkästään ok, normaali arki, jossa voi olla, kiinnostua ja oppia ilman hätää ja pelkoa. Sellaista suurimman osan elämästä pitäisi kaiketi olla.

Kun dissosiaatiohäiriöstä kärsivän jonkin osan tai osien vireys on sietorajojen ulkopuolella, henkilö on vaarassa menettää hallinnantunteensa ja toimintakykynsä. Monilla potilailla tämä “sietoikkuna” on kaikenlisäksi hyvin, hyvin kapea, ja jokapäiväinen elämä on jatkuvasti sietämätöntä jollekin persoonan osista.

Vireystilan säätely opitaan yleensä varhaislapsuudessa. Normaaliin säätelyyn kuuluu sekä kykyä rauhoitella tai psyykata itse itseään, että kykyä tukeutua muihin. Jommankumman, muihin- tai itseenluottamiskyvyn puuttuessa, henkilö alkaa vältellä tilanteita, joissa tarvitsisi kyseistä mekanismia.

Keskeistä itsesäätelyssä on myös kyky hahmottaa omia tunnekokemuksia. Joskus, jonkin dissosiatiivisen osan tunteiden tunkeutuessa tietoisuuteen, henkilö ei ehkä tiedä, mistä tunteet ovat peräisin ja mihin ne liittyvät. Tällöin tunteeseen juuttuminen häiritsee elämänhallintaa, tunnetta on vaikea käsitellä, ja sen mukaan saattaa reagoida sokeasti, ymmärtämättä itseään. Dissosiaatiohäiriöön kuuluu usein myös vahva tunteiden välttelykyky, elämässä pujottelu mahdollisilta tunnekokemuksilta itseä suojellen. Selviytymisen kannalta tämä on lyhyellä tähtäimellä helpottavaa, mutta tällöin osien keskinäiset yhteydet on suljettu, energia kuluu eri osien toisistaan loitontamiseen, hajottamalla hallitsemiseen, ja eheytyminen on mahdotonta.

Mielestäni dissosiaatiohäiriössäni on myös hyvä kääntöpuoli: kyky kokea suuria tunteita, päästä hyvällä tavalla sisälle pieniin hetkiin ja asioihin, joskus tiettyyn aistiin yms. Yritän oppia muistamaan sen silloin, kun päällä on sattuusattuu-vaihe.

Kun henkilö pelkää ja häpeää sisäisiä kokemuksiaan, ja tätä kautta välttelee eri osiaan, vireystilan säätelyn opettelu hankaloituu. Aluksi tärkeää olisi pystyä vain havainnoimaan omia sisäisiä tunteita ja tapahtumia, ja oppia niistä. Tällöin vireystilan muutoksista voi havaita, ollaanko menossa liian lähelle yli tai alivireyttä, ja, ehkä jossakin vaiheessa jopa oppia keinoja tämän luisumisen pysäyttämiseksi. Sietoalue myös laajenee osien lähentyessä toisiaan: hätääntyneet ja hämmentyneet osat oppivat paremmin rauhoittelemaan itseään, turtuneet osat uskaltautuvat raottamaan suojakuortaan ja erilaisten kokemusten vastaanottaminen helpottuu. Kokemukset tulevat koko persoonan ulottuville. Yhtenäisempi persoona pystyy käsittelemään tunteita ja kokemuksia joustavammin ja kokonaisvaltaisemmin arvostelun ja välttämisen sijaan.

 

 Vaatimus pystyä hyväksymään itsensä, ymmärtämään omaa hajanaisuutta, tuntuu joskus melko kohtuuttomalta, kun ottaa huomioon, ettei ympäristökään pysty aina hyväksymään sitä kovin kehuttavasti. Kesän lopulla puhuin äidin kassa. Hän oli asunnollani käymässä, ja taisi itse jotakin kautta ottaa asian puheeksi. Sen, että oli huomannut minun pahoittaneen mieleni joistakin hänen sanomistaan asioista.

Huomautin, että oli tuntunut, kuin hän olisi sanonut, epäsuoremmin toki, että vanhemmat toivoivat minun käyvän kotona vain silloin, kun voin hyvin. Että pärjäävälle puolelle minusta on kyllä sija heidän elämässään, mutta huonossa kunnossa en kelpaakaan.

Olen törmännyt vastaavaan ongelmiin joidenkin ystävieni kanssa. On tavallista, että lähennyn ihmisiin voinnin ollessa ok, menetän heidät, kun jokin romahdus tulee.

En odota ihmisten, vanhempieni tai muiden, kantavan näitä oloja, mutta haluan, että minulla on oikeus olla olemassa myös huonoina päivinä. Siltä kannalta on ehkä hyväkin, että oikeat, läheiset ystäväni ovat karsiutuneet vain tietynlaisiin. Pian on tulossa dissosiaatiohäiriötä käsittelevä omaisten ilta. Vanhempani eivät halua tulla, se olisi liian raskasta. Kun kysyin, eräs ystäväni suostui empimättä. Oikeastaan se tuntuu jotenkin luontevammaltakin.

  

Selittämättömät tunteet

Ylivireyteen voi kuulua vaikeutta kestää edes pieniä hankaluuksia, muutoksia suunnitelmissa tai ihmissuhteiden ristiriitoja. Henkilö ei ehkä huomaa tunnereaktionsa syytä, mutta joidenkin osien pois tolaltaan meneminen aiheuttaa ahdistusta, pelkoa ja kiihtymistä. Aika tuntuu hidastuvan, tunne on loputon, eikä henkilö pysty ehkä edes muistamaan, miltä tuntui olla rauhallinen. Itselläni on usein hirveä olo ilman, että pystyisin määrittämään sille mitään syytä. Joskus muistan menneeni entisen terapeuttini luokse itkien, ja käyneeni pitkiä jankkauskeskusteluja siitä, että hänen mukaansa “ihminen tietää aina, mikä sitä itkettää.” Sanoin, että en tosiaankaan tiennyt, jolloin hän vastasi alkamalla toistaa samaa teesiään mahdollisimman sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den ja kovemmalla äänellä.

Itselläni tätä pahentaa se, että dissosiaatihäiriööni liittyy äänien kuulemista, joka aiheuttaa hämmennystä ja sekavaa oloa ja laukaisee helposti sekä yli, että alivireystiloja. Alivireyden laukaisijana on usein juuri ylivireyden välttämisyritys, “pois liukuminen”, isompien ihmissuhteiden välttely, ajattelun ja kokemisen “katkaisu” (katatoniset tilat), kun “huonot” ja “pahat” tunteet uhkaavat ottaa vallan.

Kun henkilö alkaa oppia havainnoimaan ja tunnistamaan omia sisäisiä tapahtumiaan, liukumista yli tai alivireyteen voi yrittää pysäyttää ja hallita esim. seuraavilla keinoilla:

• Huomion keskittäminen muualle, tietoisesti ja väliaikaisesti, (ei siis jatkuvana välttämiskäyttäytymisenä). Huomion pois omasta sisäisestä maailmasta kääntäminen voi jarruttaa “luisumista” ja auttaa tilanteen hallinnan palauttamisessa. Joskus olen onnistunut tässä aloittamalla (seurassa oltaessa), nopeasti varomerkit huomattuani jonkin itseäni kiinnostavan puheenaiheen, alkamalla kävellessäni tarkkailla yksityiskohtaisesti kaikkea näkemääni ja luettelemalla aistihavaintoja mielessäni, lähtemällä lenkille, yms. jos tämän ehtii tehdä nopeasti, ennen tilan ehtimistä yli tietyn rajan, pysäyttäminen onnistuu. Toisaalta alan helposti myös liioitella tätä esim. täyttämällä ahdistavampana kautena kaiken valveillaoloaikani stressaavilla tehtävillä ja kiireellä, jolloin aikaa ajatteluun ja pysähtymiseen ei jää. Tämä lataus on monesti lopulta, viikon mittaisen sinne tänne juoksemisen jälkeen purkautunut sillä, että olen reagoimatta nukkunut 1-2 päivän yli.
• Säilöminen: Tunteiden “tallettaminen” esim. maalaamalla tai kirjoittamalla tai jollakin mielikuvalla (pankkiholviin sulkeminen, avaruuteen lähettäminen), ja sen jälkeen sivuun jättäminen, kuitenkin luvaten palata ja keskittyä ongelmaan myöhemmin. Itse saatan esim. joskus jo olla itse tavallaan “joutunut pois”, siis muut osani ovat painuneet liian syvälle, mutta olen muistamattani esim. kirjoittanut asiaa käsittelevää runoa tai tekstiä.. Saatan löytää niitä myöhemmin vaikka sinä tiettynä hetkenä mukana olleen kirjan välistä. Se on ehkä ollut keino selvitä siitä tilasta, toivon : / Myöhempi palaaminen tähän tekstiin voi viedä eheytymisprosessia eteenpäin.
• Lohduttaminen ja rauhoittaminen: Hyväksyvä, myötätuntoinen suhtautuminen itseen, ei tuomiten ja ryhdistäytymään komentaen. Kaikilla osilla on lupa tuntea, ei ole huonoja tai pahoja tunteita. Olen pystynyt tähän joskus, mutta toistaiseksi se on vaatinut, että voin puhua itselleni ääneen. Joskus, kun olen vain avannut suuni, sieltä on alkanut tulla lauseita kuin itsestään. Kutsun itseäni etunimeltä, kiedon käteni halaukseen ympärilleni, silittelen käsivarsiani ja toistelen: “minä en hylkää sinua, minä en koskaan jätä sinua yksin, ei ole mitään hätää, ei tarvitse pelätä.” Saatan myös keskittyä rauhoittamaan hengitystäni ja kuunnella sitä kuin jonkun toisen hengitystä, toivoen tälle “toiselle”, hätääntyneelle lapselle hyvää, silitellen omaa päätäni rauhoittavasti. Ensialkuun se yleensä vain kiihdyttää itkua, mutta monesti olo on sitten pikkuhiljaa helpottunut ja olen yllättävän nopeasti pystynyt kipuamaan takaisin normaaliin kokemiseen ja vireystilaan.

 (Kuulostaa aika pöpiltä, kun tuota kertoo näin julkisesti, mutta saahan sitä olla “pöpi”. Jollakin on sokeritauti, jolloin elintapoja täytyy säädellä ja muistaa pistää insuliininsa. Tässä sairaudessa tällaiset keinot ovat toimivia ja hyväksyttyjä, ei se ole sen kummempaa.)

• Nykyhetkiharjoitukset. Huomion kiinnittäminen ympäristöön estää aisteja “vaipumasta transsiin.” Myös katatoniasta voi kuulemma itse päästä pois (tätä en ole vielä kokeillut): Tällöin voi yrittää esim. saada jolta kulta osalta apua liikkumiseen. Alkuun voi keskittyä vain pieneen liikkeeseen, kykyyn liikauttaa sormea tai räpsäyttää silmää.
• Huomion kiinnittäminen sietämättömään oloon niin, että aina, kun tuntee pakottavaa tarvetta tehdä kokemukselle jotakin, sen antaakin vain lyödä yli, kuin aallon. Tämä voi auttaa yrityksissä normaalistaa tunnekokemuksia itselle. Osille yritetään opettaa, että tunnekokemukset, kuinka pahat tahansa, alkavat, kestävät aikansa ja myös loppuvat. Niiden tunteminen on turvallista: Tunteet ovat normaaleja ja osa elämää. Kaikki kokemukset alkavat, kestävät aikansa ja päättyvät. Tunteella on alkupiste. Sitä enne tunsit toisin. Tunne on loppunut ennekin, niin käy myös tälle.

Anders Breivik ja Lauri Viita

Tästä tekstistä piti tulla mietintä skitsofrenian ja luovuuden yhteyksistä yleensä, lähinnä kunnioituksesta kaikkien tuntemieni skitsofrenian kanssa elävien, ihmeellisten, vahvojen ihmisten vuoksi + koska satuin lukemaan artikkelin skitsofrenian vaikutuksesta runoilija Lauri Viidan tuotantoon. Nyt tuo Norjan viimeperjantainen yhden (vai kahden?) yksilön suorittama “etninen puhdistus” pyörii päässä. Epäilisin, että viikko sitten kuka tahansa olisi pitänyt naurettavana, että jonkin pohjoismaisen työväenpuolueen nuortenleiri voisi olla potentiaalinen terrori-iskun kohde. Tavallaan eurooppalaisen väkivallan historia otti taas uuden aukeaman “äärioikeistolaisen” “anti-jihadistin” Anders Behring Breivikin käännettyä ensin, näin käsitin, poliisin valmiustilan muualle Oslon autopommi-iskulla, ajettua sitten Norjan työväenpuolueen “marksilaishautomoon”, Utøyan saaren nuortenleirille, avattua tulen kohti murrosikäisiä ja surmattua liki sata väärinajatteleviksi lukemansa vasemmistolaisuuden kannattajaa, ennen kuin nämä ehtivät kasvaa aikuisiksi ja päästä yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi. Symbolisesti (näin ylen sivuilla tiivistettiin) hän halusi tuhota tulevan vasemmistolaispoliitikkosukupolven, joka hänen mielestään tulisi edistämään “suurinta pahuutta”, kuten monikulttuurisuutta, islaminuskon leviämistä Euroopassa sekä rotujen ja sukupuolten tasa-arvoa.

Olen ollut hyvin huolissani viimevuosien kehityksestä, kaiken normaalin suvaitsevaisuuden (tai koko humanismin) muuttumisesta “kukkahattutätiydeksi”, “jyväjeesusteluksi”..

Viimekesänä olin ystäväni kanssa viettämässä yhdistettyä Pride- + Tuska-viikonloppua Helsingissä. Istuimme metrossa ja puhuimme juuri siitä, ettei prideparaati enää nykyisessä Suomessa ole niinkään tarpeen, mutta se on hyvä järjestää tueksi Baltic pridelle ja muille vastaaville tapahtumille, joihin osallistuminen yhä on hengenvaarallista. Samana päivänä kolme miestä teki kaasuiskun Helsingin prideparaatiin, kohtaan, jossa marssi naispareja pienten lastensa kanssa.

“Isku viestii vihaa ja pyrkimystä osoittaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät ole yhtä arvokkaita ihmisiä kuin muut“, tulkitsee Setan puheenjohtaja Outi Hannula, Iltalehti, 5.7.2010.

Myöhemmin Helsingin Setan ikkunoita rikottiin ja oviin piirrettiin hakaristejä. Oulun pridea edelsi pommiuhkaus. Iskuja enemmän järkytti eräiden johtavien suomalaispoliitikkojen suhtautuminen. Kulkemalla yhdessä avoimesti pitkin pääkaupungin katuja nämä “homoseksualistit” olivat yllyttäneet herroja A, B ja C tarttumaan kaasupulloihin. Jonkun Räsäsen tv-esiintymisen jälkeen olin sen verran äkäinen, että lähetin kommenttia (ihan omalla nimelläni) Setan keskustelupalstalle:

Laaville isot kiitokset! Järkevintä keskittyä vain oman kannan perusteluun ja antaa hihhuleiden nolata itse itsensä. Ite näin prideviikonloppuna Helsingissä, kuinka parikymppinen meikattu poika melkein sai veitsestä suunnilleen äitinsä ikäiseltä, humaltuneelta täti-ihmiseltä syystä, että täti itse mielestään oli luonnonkaunis eikä ollut koskaan tarvinnut meikkiä. Itsessään tällaiset yksittäistilanteet, netti- ja tekstiviestipalstojen mielipideoksennukset tai edes fanaatikkojen “homot-vaan-nyt-vituttaa-m​eitä”-iskut eivät valitettavasti yllätä. Etovinta tässä on, että eräät poliitikot yhä katsovat asialliseksi väittää, että esim. kaksi käsi kädessä kadulla kulkevaa naista automaattisesti provosoi “perinteisten arvojen puolustajat” kaasuttamaan ja savupommittamaan vauvoja. Kuvaava oli myös Räsäsen alentuva kommentti, että “eihän homojakaan toki pidä syrjiä”. Tosissaankin he, jotka haluavat tehdä, kuten on “aina useimmissa kulttuureissa tehty”, saavat näin tahtoessaan elää valitsemallaan tavalla, siis esim. Räsänen naisena kotona herrannuhteessa synnyttämässä vuoden välein ja avantopyykkäämässä miesten kalsonkeja, mutta antakoot toistenkin elää ja olla rauhassa omalla tavallaan, ei se ole kummiltakaan mitään pois.

Nuo + viimeaikaiset poliitikkojen “neekeriukot” ja suursuomeilut tulivat yllätyksenä ja puun takaa, kuin, ikävä verrata, natsisaksan holokausti juutalaisaikalaisille. Yleisesti on kerrottu, miten juutalaisperheet eivät varoituksista huolimatta paenneet maasta, koska noussut uhka oli yksinkertaisesti nykyaikaisessa Saksassa niin mahdoton, uusi, käsittämätön. Millään järjellä sellaista ei pystynyt kuvittelemaan.

Natsismi nousi nykyaikaisesta eurooppalaisesta demokratiasta ja paljasti samalla nykyaikaisen eurooppalaisen demokratian ongelman: jokainen ääni on yhtä painava, sekä asioihin perehtyneen, tarkasti ehdokkaansa valinneen, että hakuammunnalla jonkun numeron napanneen äänellä on yhtä paljon merkitystä. Puolueiden tavoitteina on saada mahdollisimman paljon ääniä, sama, millä keinon. Natsipuolue loi itsestään tietyn julkisuuskuvan ja etsi tarkoin ne tarpeet, joihin äänestäjät kaipasivat vastattavan. Tällaisia asioita olivat mm. syntipukin löytäminen romahtanutta kansallista itsetuntoa lievittämään, sekä merkityksen antaminen. Ihmisillä on tarve tuntea olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tässä tapauksessa Tuhatvuotisen valtakunnan rakentajina. Sodasta ja Saksan talouden tuhoamisesta Hitler syytti juutalaisia, sekä muita vieraskansoja:

“Se rotujensekoitus, joka on nähtävissä pääkaupungissa, tuntuu vastenmieliseltä, koko se kansojen sekamelska. - tshekkejä, puolalaisia, unkarilaisia, ruteeneja, serbialaisia, kroaatteja jne., mutta kaikkien näiden joukossa ihmiskunnan ikuisia mätäbakteereita - juutalaisia ja taas juutalaisia” - Adolf Hitler, sotienvälisen ajan Wienin ilmapiiristä.

Natsismissa keskeistä on, että entisestä moraalihyveestä, siis myötätunnosta, heikompien auttamisesta, tehtiin pahe. Yhteiskunnan tuottamattomia osia, kuten vammaisia ja mielisairaita, verrattiin yleisesti yhteiskunnan kehon kasvaimiin. Näiden ihmisryhmien, samoin, kuin tietysti muidenkin haitallisten, siis juutalaisten, väärinajattelijoiden, romanien, homoseksuaalien, vastahankaan asettuneiden katolisten yms. tuhoamisen taas nähtiin pyhittyvän juuri tekojen raakuudesta. Joukkotuhon hirvittävyyttä ei muiden vastaavien kananmurhien tavoin vähätelty, sillä juuri inhimillisen “heikkouden”, siis myötätunnon tukahduttaminen ja tällaisiin tekoihin pystyminen yhteiskunnan parhaan nimissä nähtiin uuden ihmiskunnan suurimpina ansioina.

Eksyin nyt aika kauas Lauri Viidasta. Lauri Viita oli Pispalalainen runoilija, kirjailija ja kirvesmies 1900-luvun puolivälin Suomessa. Natsisaksan kaltaisessa yhteiskunnassa hänet (niin kuin senaikaisilla hoitomuodoilla minutkin) olisi “elinkelvottomana” ja “tuottamattomana” kuljetettu tuhoamisleireille “eutanasiaohjelman” “armomurhavaiheessa”. Saksan Psykiatristen sairaaloiden potilaista ehdittiin murhata (kaasulla, myrkkyruiskeilla, lääkkeiden yliannostuksilla, kuristamalla, jopa nälkään näännyttämällä) kolmasosa vuoden 1941 loppuun mennessä.

40-luvun Saksassa ajanhenki oli kritiikittömyys, ajattelun ja käyttäytymisen joustamattomuus, tahdon, kovuuden ja auktoriteettiuskon korostaminen, mielikuvituksen ja myötätuntoon pohjautuvan moraalin halveksunta ja aggressiivinen suhtautuminen ihmisiin, jotka eivät noudattaneet “sovinnaisia” arvoja tai ominaisuuksiensa vuoksi mahtuneet niiden piiriin. Itse murhattujen määrässä natsismi jäi jälkeen Stalinista ja Maosta, mutta sen menetelmät nousivat niin ehdottomasta vihasta ja robottimaisesta auktoriteetinpalvonnasta, ettei vastaavaa ole koettu, ja joukkomurha pantiin täytäntöön kaikin hallintovallan mahdollistamin keinoin.

Nykyajan äärioikeisto ei vetoa enää kansanryhmien biologisiin ominaisuuksiin tai mittaile kallonmuotoja, tilalle on tullut ihmisyksilöiden lokeroiminen tiettyjen kulttuuristen ominaisuuksien alle, tiettyjen ääritekojen ja julmien tapojen julistaminen jokaisen viiteryhmään lukeutuvan syyksi. (Ei sillä, puolin ja toisin, esimerkiksi Halla-aho on yksi Suomen tahallaan väärinlainatuimmista ihmisistä).

“Ennen tiukkapipoinen moraalinvartija kipitti kokouksiinsa muhkeassa kukkahatussaan ja tiesi, miten muiden kuului elää. Nykyään maahanmuuttokriitikko tietää, kuinka muiden kuuluu elää, ja kertoo sen internetissä nimimerkin takaa. Näissä keskusteluissa kukkahatun saa päähänsä henkilö, joka kannattaa ihmisten välistä tasa-arvoa, kyseenalaistaa rasistiset tunnekuohut ja tekee valintoja ympäristön puolesta.

Me julkeasti kannatamme ihmisten välistä tasa-arvoa, sekä muita kukkahattutädeille tyypillisiä arvoja, ja etsimme kaltaisiamme. Rasismia perustellaan sananvapaudella ja kasvojen antaminen rasismille on jopa trendikästä. Meidän mielestämme kukkahatut ovat trendikkäitä ja sopivat kaikille niille, jotka eivät hyväksy rasismia. Kaappaamme siis termin.” - Jaana Ristola ja Ninni Luhtasaari, http://www.kukkahattutati.com/

Mielessä käväisee eräs silloin tällöin netissä vastaan tuleva kysymyssarja:

Vastaa molempiin kohtiin rehellisesti, ennen kuin katsot vastaukset lopusta!

1) Tunnet naisen, joka on raskaana. Ennestään naisella on 8 lasta, joista 3 on kuuroja, 2 sokeita ja yksi jälkeenjäänyt. Tämän lisäksi naisella on kuppa. Suosittelisitko hänelle aborttia?

2) On aika valita maailman johtaja, ja sinun äänesi ratkaisee. Tässä faktaa kolmesta pääehdokkaasta:

Ehdokas A veljeilee kierojen poliitikkojen ja hännystelijöiden kanssa ja käy ennustajalla. Hänellä on ollut kaksi rakastajatarta. Hän on ketjupolttaja ja nauttii 8-10 Martinia päivässä.

Ehdokas B on potkittu virastaan jo kahdesti. Hän nukkuu puoleen päivään, käytti oopiumia opiskeluaikanaan ja juo yli litran viskiä joka ilta.

Ehdokas C on palkittu sotasankari. Hän on kasvissyöjä, ei polta, nauttii olutta satunnaisesti, eikä ole pettänyt vaimoaan kertaakaan.

Kuka heistä on valintasi?

Vastaukset: Ehdokas A oli Franklin D. Roosevelt, Ehdokas B oli Winston Churchill, Ehdokas C oli Adolf Hitler.
Ai niin, ja jos vastasit myöntävästi aborttikysymykseen, tapoit juuri Beethovenin…

Maailmaa ei voi selata kuin puhelinluetteloa. Vaikka kahden toisiaan kiertävän kappaleen tulevat liikkeet onkin matemaattisesti mahdollista laskea täältä ikuisuuteen, jo kolmannen mukaan tulevan kappaleen lisääminen, jopa, vaikka tietäisimme jokaisen kappaleen yleiset ominaisuudet ja asemat, tekee aukottoman ennusteen laatimisen mahdottomaksi. Vain sattuma vallitsee, kaikki johtaa mihin tahansa. Terttu Hyttisen sanoin: “Ei ole mustan mustaa,/ ei vitivalkeaa. / Jokainen väri lainaa /jotakin toisestaan. /Ei ole rikollista, /ei viatontakaan. /Jokaista syyttää voidaan, / jokaista puolustaa.”

Kun Alexander Flemingiltä kysyttiin, mitä kaikkea hän olisikaan saanut aikaiseksi nykyaikaisessa, huipputeknisessä ja täysin steriilissä laboratoriossa, hän totesi, että penisilliini olisi ainakin jäänyt löytymättä.

Ilman skitsofreniaa ei olisi Lauri Viidan runoja.

 

…

 

Tullut olen luiseen palloon -
toden totta, ihmiskalloon!
Jokin ääni selittää:
- Tämä on se sairas pää,
jossa hulluus sikiää.

Lauri Viita: Betonimylläri

“Muistan paluumatkan sairaalasta (-) Luultavimmin joltain vierailukäynniltä, jolloin Juha M. sanoi, ettei Lauri koskaan parane. Oma reaktioni (jota en pukenut sanoiksi, koska hyvin harvoin puin mitään sanoiksi) oli hätä: ei noin saa ajatella.

Luulen Juhan puhuneen lähinnä itsekseen, Laurin sairauden kantamisen noina syysviikkoina oli täytynyt olla hänelle hirvittävä rasitus. Juha on kertonut, miten hän itse heilahteli kahden vaihtoehdon välillä: onko sairaala Laurille hyväksi? - mutta jos häntä ei sinne panna, ei tiedä, mitä voi tapahtua. “Tunsin, että jokin oli mennyt vinoon. Niitten aikojen kosketukselle oli ominaista, etten kokenut häntä hulluna. Psykologi minussa merkkasi kaikenlaista, mutta ihminen minussa meni aina mukaan, jopa, kun Lauri kerran kääntyi kävellessään Sipoon kirkon kohdalla: ‘Tuo auto on seurannut meitä. Katso nyt, ihminen tulee ulos.’ Psykologi ajatteli: Tyypillinen paranoidi harha - ihminen koki: voi olla mahdollista. Hän oli minun ystäväni, johon minulla oli lämmin kontakti, en tahtonut ottaa häneen lääkärin/psykologin asennetta, vaikka huomioinkin häntä ja opinnoistani tunsin paranoian. (-)

Jäljestäpäin tulee kuva mieleen: jos olisi piirrettävä terveen ja sairaan raja, se olisi kuin ympyrä. Lauri eteni syvemmälle keskustaan, minä kumiköyttä pitkin mukanaan. Kerran se lipsahti ja minä poukkosin takaisin reunalle - sen jälkeen meidän välillämme ei ollut enää samanlaista kontaktia.” (Aila Meriluoto: Lauri Viita: Legenda jo eläessään. WSOY, Juva, 1988)

.

Ne ja Lauri Viita

Ne alkoivat vainota runoilija Lauri Viitaa 1940-luvun lopulla, hänen pääteoksensa Moreenin viimeistelyvaiheen aikana. Hänen käytöksensä huomattiin pikkuhiljaa muuttuvan: Hän kärsi unettomuudesta, säpsähteli, vaikutti pälyilevän jatkuvasti ympärilleen, kuulosteli.

Viidan tuolloinen vaimo, runoilija Aila Meriluoto, kuvaa kirjoittamassaan elämänkerrassa Lauri Viita: Legenda jo eläessään (WSOY, Juva, 1988) paranoidista skitsofreniaa lähimmän omaisen näkökulmasta. Sairauden alkuvaiheissa Lauri V. katkaisi kokonaan suhteet ystäviinsä. Olemus oli levoton. Pian hän suostui lähtemään ulos enää vain vaimonsa seurassa.

Ne alkoivat öisin kulkea kuorma-autolla Viidan ja Meriluodon perheen kotitalon ohitse. Lauria niiden käytös hämmensi ja epäilytti. Yksi hänen arvauksistaan oli, että ne olivat alkaneet siirtää jatkosodan jälkeen kätkettyjä aseita. Niiden liikekannallepano pakotti hänet senpuoleisten ikkunoiden puolella oleskelemaan vain keskellä huonetta ja hän varoitti Ailaakin pysymään poissa näkyvistä, sillä “Ne luulevat, että minä tiedän jotain. Ne voivat ampua milloin tahansa.”

Eräällä kävelyllä Lauri koki poliisiauton seuraavan itseään ja lähti seuraavana aamuna selvittämään asiaa asemalle, josta Aila hänet haki takaisin. Tämän jälkeen Lauri saatiin suostuteltua lääkäriin, joka totesi hänessä jonkinlaisen ylirasittumisen merkkejä, (luultavasti tiiviin ja kuluttavan kirjoitusprosessin aktivoimia), ja määräsi lääkkeeksi vahvaa hermosärkylääkettä.

Niitä hämätäkseen Lauri teki yhtäkkisen päätöksen matkustaa Helsinkiin. Tämä ei kuitenkaan karistanut pahoja enteitä, joten Jo yhden yön jälkeen hän katsoi parhaaksi paeta erään ystävänsä kyydissä Kerttulaan. Matkalla he ohittivat tienpuoleen pysäköidyn auton, jonka kuljettajan Lauri huomasi tarkkailevan itseään esittäen pyyhkivänsä ikkunoita. Hän sai kuitenkin vainoojat eksytettyä ja rauhoittui silminnähtävästi. Laurin ja Ailan palattua parin päivän päästä Helsingin kautta kotiin Lauri totesi, että äkillinen Kerttulan visiitti oli eksyttänyt ne jäljiltä.

Alkusyksyn hän pysytteli kotioloissa, vietti aikaansa kuljeksien rantoja pitkin, tähysteli vesille. Hän oli hiljainen ja syvällä ajatuksissaan. Eräänä päivänä hän totesi “niiden kyllä olevan tulossa”. “Ne odottaisivat vain sopivaa yötä.” Kerran hän illalla ympäristöä tarkastaessaan sattui ilmeisesti näkemään ihmisiä, palasi kotiin, linnoittautui sisään ja kertoi “niitä olevan pitkin salmen rantoja, kummallakin puolella.”

Saman yönä Laurin veli saapui sattumalta Tampereelta taksikyydillä. Hänet nähdessään Lauri selvästi huojentui. Seuraavana päivänä veli totesi Ailalle, etteivät Laurin asiat tainneet olla nyt kunnossa. Että uusi lääkärikäynti voisi olla paikallaan.

Laurin tilassa seurasi pieni rauhallisempi kausi, mutta sitten harhat aktivoituivat uudelleen ja entistä vahvempina. Jokainen arkinen lause tuntui merkitsevän jotakin muuta. Ohikulkijoiden käytös vaikutti epäilyttävältä. Tupakka alkoi maistua oudolta hänen suussaan, joten hän ilmeisesti myrkyttämisen pelossa vaihtoi vakituisen merkkinsä toiseen. Pian ne kuitenkin ehtivät ajan tasalle, ja hän alkoi hämäyksen vuoksi vaihtaa merkkiään jatkuvasti, kunnes ei enää uskaltanut laisinkaan polttaa. Kerran eräs vieras oli unohtanut omat tupakkansa kotiin ja Laurin annettua tälle omistaan hän tarkkaili silmä kovana, tapahtuiko tälle jotakin. Nähtyään, että kaikki oli kunnossa, hän otti itsekin tupakan samasta askista ja sytytti helpottuneena ensimmäistä kertaa päiväkausiin.

Lauri alkoi tuntea outoja hajuja asunnossa, ja uskoi niiden toimittavan “sitä” sisään katossa olevasta tyhjästä lampun kiinnityspiuhasta. Määritelmä siitä, keitä ne olivat, vaihteli. Ne olivat milloin pappeja, milloin kommunisteja, joskus turkulaisia.. (Vuosien hoitolaitoskierteen jälkeen ne tosin vakiintui psykiatreiksi.)

Hoitopaikka saatiin marraskuussa 1952 Lapinlahden sairaalasta, mutta Laurin suostuttelu vei päiväkausia. Hänen hämmennyksensä tapahtumien käänteistä läheni paniikkia. Sairaalaan lähdön vastaisena yönä hän makasi Ailan kanssa vuoteessa tuijottaen vastapäisen talon kattoa, ja alkoi katkonaisesti kertoa, mitä siellä öisin näki. Kuin lavastettuna näytelmänä: “Ne näyttää minulle kuoleman”, hän sanoi. “Viikatemies tuolla savupiipun juuressa.” Kun taksi aamulla saapui viedäkseen hänet Lapinlahteen, hänen tilansa oli kuin kuolemaantuomitun. Se oli pimenevä marraskuun aamu.

.

“Kun luot, luo maailma.” - Lauri Viita

Ensimmäinen sairaalajakso kesti vain muutaman viikon, mutta tämän jälkeen Viita eli loppuelämänsä pitkien laitosjaksojen ja siviilielämän välillä vuorotellen, ja vietti viimeiset vuotensa kokonaan Kellokosken sairaalassa. Silti hän kirjoitti jatkuvasti ja julkaisi skitsofrenian puhkeamisen jälkeen vielä kaksi runoteosta ja romaanin. Jo ennen sairastumistaan hän oli ollut taitava muuntuneiden tajunnantilojen ja epätavallisen maailmannäkemisen kuvaaja. Hänen runokieltään pidetään monitasoisuudessaan poikkeuksellisena: jokainen Viidan rivi tulvii parodiaa, symboliikkaa, vertauksia, viittauksia, alku- ja loppusointuja, yllättäviä rytmityksiä, salakieltä, rikkaita uudissanoja, itsensä variointia, kielileikkejä, piilokritiikkiä aiemmin kirjoitettuun ja asioiden päälaelleen kääntämistä, jonka hän on siirtänyt runoista myös kirjoittamaansa proosaan.

Itävaltalainen psykiatri Leo Navratil, joka oli kiinnostunut skitsofreenikkojen ja “terveiden” ihmisten erilaisesta tavasta muodostaa kieltä, on julkaissut teokset skitsofrenian ja luovan kuvailmaisun (Schizophrenie und Kunst, 1965) sekä skitsofrenian ja monitasoisen kielenkäytön (Schizophrenie und Sprache, 1966) suhteesta ja yhtäläisyyksistä. Klosterneuburgin psykiatrisessa sairaalassa hän järjesti runoterapiaa ja innosti potilaitaan kirjoittamaan runoja. Hänen keräämästään aineistosta käy ilmi, että skitsofreenikoiden kirjoitustyylille tyypillistä on juuri metaforien, sanaleikkien ja alkusointujen runsaus ja monivivahteisuus.

Meriluodonkin mukaan Viidan skitsofreniaoireille oli tyypillistä juuri poikkeuksellisen moniulotteinen ajatustekniikka, valtava yhteyksien taju, joka paranoidisimpina kausina laajeni kaikkialle elämään: Kerran, saatuaan lahjaksi avaruuden valloitusta käsittelevän kirjan hän tuijotteli sen kuvituksessa esiintyviä valokuvia Kuusta ja Marsista, ja totesi lahjoittajan halunneen viesttää hänelle “Mars Kuuhun!”

Skitsofrenian sen aikaista suomenkielistä termiä “jakomielisyys” Viita piti harhaanjohtavana, ja käytti itse tilastaan sanaa pirstomielisyys. Myös sanaa “mielisairaus” hän kritisoi jatkuvasti. Sehän merkitsi lempisairautta, sairautta, johon mieluimmin sairastuttiin.  Aina yhtä turhautuneena hän korjasi termin toisten puheessa mielensairaudeksi.

Navratil korostaa, että skitsofreenikkojen runoa muistuttava tapa kokea, ilmaista ja kuvata maailmaa on yhteydessä kaikille ihmisille yhteiseen piilotajuiseen kielenmuodostusmekanismiin. Ihminen on perusrakenteeltaan olento, joka hahmottaa ja ajattelee vertausten kautta.

Walter Vogt toteaa teoksessaan Literatur und Schizophrenie (1977), että puhumaan oppiessaan lapsi kasvaa pikkuhiljaa kielen sosiaaliseen järjestelmään ja oppii, että yö on pimeä, päivä on valoisa, kotiseutu rakas ja talvi kylmä jne. Samalla hänen maailmankuvansa automatisoituu ja jäykistyy. Hän ei enää huomaa, että luova työ on myös lumen luontia, maisema puhuu puuta heinää, maailma on maata ja ilmaa ja mielisairaus on mieluinen sairaus.

Eräs Navratilin potilaista kulkee nimellä Aleksander. Hän kirjoitti runoja vain pyynnöstä mutta tuotti hyvään vireeseen päästyään tekstejä, joissa oli samoja tunnusmerkkejä kuin sanataiteessa jo satojen vuosien ajan.

Kävi niinkin, että joistakin Navratilin luovimmista potilaista tuli tervehdyttyään täysin runottomia.

.

Sua myllynkivet jauhoi,

lapikkaasi iski katuun tuulen suussa.

Toiset kenkiänsä nauhoi.

Sinä kävit kallon sisällä ja kuussa.

- Juice Leskinen; Lauri Viidan muistomerkki.

.

“Iso mies tuli pieneen kylään: Lauri Viita tuli maailmaan, teknistyvään, saastuvaan ja ahtaan ennakkoluuloiseen; hän ei ollut kirjailija vaan luonnonmullistus…” - Aila Meriluoto

“Kielen kanssa puuhaileminen on tyypillinen skitsofrenian oire.” Meriluotokin toteaa kirjassaan. Hänen mukaansa Viidalla oli absoluuttinen kielikorva. Itse tämä koki, että hänellä oli omatoiminen suu: Se vain puhui ja puhui. Sairauden puhjetessa hänen “kielisaarnansa” kiihtyivät. Hän kuulosteli sanoja ja hyväksyi ne yksitellen, äänteet antoivat vivahteita koostamilleen kokonaisuuksille. (Jossakin vaiheessa Viita alkoi jopa kokea, ettei kieli kaikissa tilanteissa vastannutkaan hänen oivalluksiaan. Kielen täytyi siis olla toisinaan väärässä. Hän rupesi korjailemaan suomen kieltä sellaiseksi, kuin sen tulisi olla ja tahtoi perheensä alkavan käyttää uusia, keksimiään sanoja. Ailaa hän väitti pelkuriksi, kun tämä kieltäytyi käyttämästä niitä julkaisemissaan suomennoksissa.)

Usein Viidalla oli päässään lähes valmiita näytelmäkäsikirjoituksia, joita hän ei kuitenkaan koskaan pannut paperille. Hän kuitenkin esitti niitä ystävilleen alusta loppuun eläytyen jokaiseen rooliin. Meriluoto kuvaa kuulleensa samat näytelmät kerta toisensa jälkeen ja olleensa aina yhtä lumoutunut. Näitä näytelmiä jopa varattiin teattereiden ohjelmistoon, mutta Viita ei koskaan suostunut kirjoittamaan niistä riviäkään. Erään lyhytfilmikäsikirjoituksen hän selosti ravintolassa tilaajille, mutta loukkaantui näiden halutessa kuvauksia varten paperiversion. Nämähän olivat jo saaneet kuulla koko jutun.

Toisiin luoviin ihmisiin Viita vaikutti voimakkaasti. Juha Mannerkorpi on kertonut pelänneensä, että mikäli hän liiaksi antautuisi Laurin kielellisille suggestioille, hän itse olisi pian kirjallisesti hukassa.

Meriluodon mukaan Viita luki harvoin, ja aina kauan yhtä ja samaa kirjaa. Lukeminen ei ollut hänelle ajan kulua, vaan aivojen valtavaa aktiivisuutta. Hän ei lukenut koskaan sanan tavallisessa mielessä, vaan vastaanotti virikkeitä ja reagoi niihin voimakkaasti. Hänen mukaansa maailman paras kirja oli Dostojevskin Idiootti.

Omaisen näkökulmasta Meriluoto kritisoi ajan hoitomuotoja, etenkin sokkihoitoja ja psyykelääkityksiä, joita Lauriinkin sairaalassa tunnuttiin käytettävän mielivaltaisesti. Hän kertoo useiden ystävien kokeneen, että Laurin aivoja vain tuhottiin näillä hoitokokeiluilla. Etenkin insuliinishokeissa hänen mielestään kaameinta oli tuntu, että kukaan ei oikeastaan ollut vastuussa mistään.

Veikko Pihlajamäki kirjoittaakin kirjeessään: “Sairas Viita oli. Hänen aivoissaan raivosi myrsky, jota hän ei hallinnut, mutta eipä sitä hallinnut lääketiedekään.”

Meriluodon käsityksen mukaan skitsofrenia on itse asiassa yliherkän ihmisen luonnollinen reaktio ympäristön sairauteen. Hänestä Laurin sairauden juuret olivat yhteiskunnan, jopa koko maailman sairaudessa. Ensimmäisen Lapinlahtijaksonsa jälkeen Viita ei enää lähtenyt vapaaehtoisesti sairaalaan. Pakkohoitoon häntä kuskattiin omaisten väsyessä. Meriluoto kuvaa, että ensimmäisten sairauskausien jälkeen Laurin tila alkoi dramaattisten harhajaksojen sijaan kuin jähmettyä, kasvaa sisäänpäin. Kirjoittaessaan hän yhä oli harmoninen ja innostunut, luki tekstiään ääneen ja uppoutui työhönsä, mutta kaikki muu aika muuttui tuskaiseksi. Jossakin vaiheessa hän alkoi puhua jatkuvasti, tauotta, mutta oli ikään kuin menettänyt kontaktin toiseen ihmiseen.  Hänelle alkoi olla yhdentekevää, kuka oli kuuntelemassa ja miten tämä reagoi. Puhe oli hänelle vaellusta omiin, muille lähes luoksepääsemättömiin maailmoihinsa.

Sähkölaitteita viita oli alusta asti epäillyt sairautensa aiheuttajiksi. Jossakin vaiheessa hän hävitti perheen kattolampun, sitten radion. Eräällä kerralla hän katkaisi asunnon sähköt kokonaan. Meriluoto kirjoittaa: “Ympärillämme oli silloin hyvin autiota. Kukaan ei käynyt - toisinaan ihmettelin, miten oli mahdollista modernissa kerrostalossa, seinäkkäin toisten ihmisten kanssa, elää sellaista elämää irrallaan, ei vain sähköverkosta, vaan koko ihmisyydestä.”

Ystävilleen Viita epäili kokemuksiaan puoleen ja toiseen, oli jatkuvasti epätietoinen siitä, mitä ajatella. Vainoamisen tunne oli riipivän todellinen ja löi hänen kaiken järkeilynsä ylitse. Ailan mennessä ensimmäistä kertaa sairaalaan Lauria katsomaan, tämä oli siirretty levottomien osastolle. Hoitajan vastusteluista huolimatta Aila lopulta sai luvan mennä sisään. Lauri makasi vuoteella, lääkkeidenkin vuoksi täysin sekavassa tilassa. Hänen kerrottiin yrittäneen polttaa itsensä ulos potilassellistä. Sytykkeinä hän oli käyttänyt luettavakseen varattuja kirjoja. Itse Lauri kertoi tehneensä tämän, koska tiesi niiden nyt uhkaavan hänen perhettään. Jollakin toisella käynnillä hän varoitti Ailaa käymästä ulkona ja pysymään poissa ikkunasta.

Viita alkoi hävittää tositteita, hän poltti passeja ja syntymätodistuksia, sekä muuta omaisuuttaan, “ettei joku pian olisi velkomassa sitäkin”. Avioliiton loppuajoista Meriluoto kirjoittaa: “Olin hyvin väsynyt. Ja jos minä olin väsynyt, mitä Lauri sitten olikaan. Yhä enemmän hän istui liikkumatta paikallaan tuntikausia, ei tylsänä, mutta syvällä itsessään: hymyili joskus, joskus kyyneleet kihosivat silmiin.

Lastensuojelulautakunta neuvoi Meriluotoa keräämään lapset ja lähtemään. Tämä järkyttyi kehotuksesta, ja muuta apua heille ei tarjottu. Kivelän sairaalaan Lauri joutui Pengerkadun vastaanottoaseman kautta. Aila istui Laurin vieressä penkillä lääkäriä odottamassa, kun poliisitkin kiersivät heidät kaukaa. Samoihin aikoihin myös joku naapuri yritti kerätä nimiä listaan ajaakseen skitsofreenisen kirjailijan perheen ulos talosta, mutta kukaan muu asukkaista ei suostunut allekirjoittamaan.

Mielisairaalamiljöön Meriluoto koki inhimillisenä, ja myös Viita suhtautui värikkääseenkin ympäristöön kärsivällisesti. “Nehän ovat lapsia”, hän sanoi muista, joskus vaikeastikin käyttäytyvistä potilaista. “Niitten on paha olla.”

.

“JONKUN TÄYTYY RAKASTAA MINUA, MUUTEN MINÄ EN VOI OLLA OLEMASSA.” - Lauri Viidan kirjeestä Meriluodolle seurustelun alkuaikoina.

Viidan ja Meriluodon kahdeksanvuotinen avioliitto päättyi aluksi taloudellisista pakotteista, mutta muutaman vuoden kuluttua se oli totta myös henkisellä tasolla. Meriluoto ei enää omaisen valtuuksilla voinut määrätä viitaa pakkohoitoon, ja lääkärit eivät tämän luona “tapauksen tuntien” uskaltautuneet käymään”. Sairaalaan hän joutui vasta oireilun räjähdettyä äärimmilleen, ja sieltäkin hän usein häipyi ja etsiytyi sekavassa tilassa Meriluodon ja lastensa osoitteeseen. Meriluoto kertoo alkaneensa pelätä Viitaa, hän ei osaa sanoa, siirtyikö pelko lapsista häneen, vai hänestä lapsiin. Edes Viidan uusi avioliitto ei vähentänyt hänen hankalia visiittejään aiemman perheensä luona, ja lopulta Meriluoto ajautui muuttamaan lasten kanssa Ruotsiin. Viita oli yhä yhteyksissä perheeseen puhelimitse, ja ikävöi heitä valtavasti. Kahdesti hän matkusti Ruotsiinkin, mutta käyttäytyi molemmilla kerroilla niin psykoottisesti, että paikalle oli kutsuttava poliisit.

Lyhyitä loma-aikoja lukuun ottamatta Viita asui jatkuvasti Kellokosken sairaalassa vuodesta 1969. Hän kirjoitti yhä jatkuvasti. Vielä hieman ennen hänen tapaturmaista kuolemaansa kuvattiin hänen kirjoittamansa ja juontamansa Pispala-dokumentti. Viita kirjoitti käsikirjoituksen Kellokosken mielisairaalassa, josta hänet luovutettiin toimittajan kotiin holhoukseen kuvausten ajaksi. Viita karkasi ennen kuvauksia kolmeksi päiväksi kaupungille, mutta tuli paikalle, kun kuvausten piti alkaa. Syntyi tv-historiaa.

Joulukuussa 1965 Lauri Viita Lähti taksilla Mäntsälässä asuvan ystävänsä luokse. Vajaan sadan metrin päässä määränpäästä rattijuoppo, joka ajoi tien väärää puolta, rysäytti kuorma-autolla päin taksia. Viita kuljetettiin vakavasti vammautuneena Töölön sairaalaan, mutta hänen uskottiin selviävän. Ambulanssimiehille hän sanoi “no nyt on pahin ohi”. Aamuyöstä Viidan tila romahti, ja ennen kello kahdeksaa hän kuoli saamiinsa sisäisiin vammoihin. Taksikuski selvisi onnettomuudesta vammautuneena, mutta hengissä.

Rakastin kesäisiä iltoja

kun lapsena soudettiin

kohti kaukaista salmen suuta

johon aurinko vaikutti.

Tähän loppuun haluan laittaa erään kappaleen Viitaa, tekstiä ilosta, valosta, lapsenmielisyydestä, kaikesta siitä, mitä hän sairautensa varjoista huolimatta pystyi yhä ammentamaan itsestään ja ojentamaan kaikille meille.

- 28.07.A.D. 2011, Hyvin kätketty

…

LUOMINEN

Avaruus

Ikuisuus

 

Taivas täynnä auringoita,

meri täynnä pisaroita,

aallon alla aalto uus.

Tuuli, tuuli vaeltaa.

 

Uumenista ajan, aineen,

puhki maailmoiden paineen

suuri, suora, yksinäinen

vuorenhuippu kohoaa.

 

Vyönä velloo vaahto laineen,

päässä hohtaa kruunu jäinen.

Hartioita pilvet pyyhkii,

ilma nyyhkii. -

Vaiti seisoo jättiläinen

katse pitkin ulappaa.

 

Kerran vuoren voima riehui.

 

Tuhat kertaa tuhat vuotta

laavan lieskat yötä halkoi,

tuhkavyöryt salamoi.

Tuhat kertaa tuhat vuotta

varjot häilyi, loimut liehui,

aalto kiehui,

tulta joi.

 

Vetten alla, vetten päällä

tehtiin kerran työtä täällä,

kunnes aine elää alkoi.

 

Levää, limaa kerroksittain,

koralleja miljoonittain

luotiin, kunnes alta meren

verkalleen

nousi ihme luun ja veren

uiva riutta palmuineen.

 

Tuhat kertaa tuhat vuotta

mitään ei voi tehdä suotta.

 

Nähkää, kuinka siivin hennoin

perho kantaa kultaa heteen!

Nähkää, kuinka vaakalennoin

albatrossi syöksee veteen!

Nähkää, kuinka palmun siemen

pitkin pitkää meren selkää

pähkinässään samoaa!

Katsokaa ja ihmetelkää:

ken ei myrskyyn käydä pelkää,

sille hyväntoivonniemen

kerran tarjoo mannermaa!

Nähkää, kuinka äärtä vailla

vilja huokuu lietemailla,

kuinka lauma pilven lailla

aron halki vaeltaa!

 

Elämä on ihmeellinen!

Kuulkaa laulu graniittinen,

nähkää lintu teräksinen

huippuvuorten päällä!

 

Yhä liikkuu Henki täällä.

 

Mitä ei voi silmin vajain

nähdä, siitä unta nähkää.

Aina uuden aamun eteen

luojankämmen tuutii tähkää.

Aina sataa tulvaveteen

lastut arkinrakentajain.

Lienet eläin taikka puu,-

kaikin soluin, sydämin

usko, tahdo jotakin,

niin se kerran tapahtuu!

 

Tuhat kertaa tuhat vuotta

mitään ei voi tehdä suotta.

 

 

 

 

Viimeaikoina on ollut joitain tavallista levottomampia viikkoja. Oireilu on jotenkin tihentynyt, ensinnäkin “unissakävely” (joskus muistan siitä jotain aamulla, eli en kai ole ihan täysin unessa) on tullut joka öiseksi. Saatan hakea sänkyyn tavaroita ja usein syön jotain, siis haen ruokaa sänkyyn. Yhtenä yönä olin yrittänyt avata suolapähkinäpussin, mutta se oli levinnyt lattialle, sitten olin ottanut jäätelön pakastimesta, aamulla löysin siitä jääneet roskat sängyn vierestä.

Sairaanhoitajan mielestä siinä on kyse jonkin lapsiosan turvallisuudentunteen tavoittelusta. Olen huomannut, että unissakävely jää pois, jos joku muu nukkuu samassa huoneessa.

Toinen nyt lisääntynyt oire on käsivarsien kylmäminen. Se on hyvin luonnottoman tuntuista, kuin syvältä luista työntyvää kylmäystä, joka tuntuu, vaikka koko muulla keholla on lämmin. Sitä ei saa pois, vaikka vetää monta villapaitaa päällekkäin ja kääriytyy peittoon. Muutenkin olen huomannut, että tietyt oireet liittyvät usein tiettyihin ruumiinosiin. Nyt tosin yksi tunne, jota tunnen yleensä vahvasti “pään sisällä”, siirtyi joksikin aikaa kokonaan kehon ulkopuolelle. Siis tunsin sen sijaitsevan vieressäni, “itseni ulkopuolella”.

Hankala yrittää kuvailla näitä millään sanoilla.

Juhannuspäivinä, hyvin sekavissa mielentiloissa, olin kirjoittanut riimimuotoisen päiväkirjamerkinnän. Ei ole nyt oikein valmis runo tuo, mutta se ainakin tuli ihan suoraan selkäytimestä, sellaisena, mitä noita kirjoittava osa minussa kai halusi sanoa. Silloin oli tosi vahvana sellainen toiseuden ja kaikesta irrallisuuden tunne (tämä oli siis tähän mennessä kaikkein pahimman osienvaihtelukokemukseni jälkeen, josta selitän jotain edellisen merkinnän neljännessä kommentissa):

.

Tuona yönä

mihin näimme?

Nimetöntä pakoon

eksyin mieles peilitaloon.

Kiveä on vierain kuva.

Polku, luotaan haarautuva

johtaa tummaan valoon.

Tuhat tietä summittaista.

Toivoa vain kahdenlaista:

Nouse, taikka sammu.

.

Muistan, kuinka

aallon välein

hetken kummaa unta näin.

Sanat, joita tahtoo kuulla

värähteli veressäin.

Viiltyy kevät

sekunneissa,

musta jää

jos ilkamoi.

.

Yhä rääkät rinnassani

pimein hetkin musisoi.

Versoo siihen kukat vieraat

kuhun katsees koskettaa.

Uusikuu

kun viljaa hellii,

näätkö, olen paljas maa.

.

Ethän sure.

Ei se auta.

Muutoin tehdä voinut et.

Kerran näyttyi aarnihauta.

Toisin häntä katselet.

Minusta lyö kylmä yli,

kupeilleni kerttyy jää.

Tiedotonten kevyt syli

sinut tästä herättää.

.

Muuttaa muta, kuluu kivi

menneet maailma unhottaa.

Versoo tämän muiston lomaan

tuhat muuta tarinaa.

.

Tomuun muistolehdon

jos vain kuljet

opit kuulemaan

sanat, joita silti soittaa

yhä tuuli oksissaan:

.

Yhä versoo,

tässä yössä

pihlajikko, veripuu,

janoinen jos toistaan katsoo,

kevätsade laskeutuu.

Yhä näen varjostasi

kirkkaan kuvan

marmorin,

kivisissä hahmoissasi,

uniin palaat takaisin.

Kukaan kuule?

samat hiertyy

auki aamut.

Löyhään kiertyy

korkit purkkirivin yllä.

Tässä olen,

en

ja kyllä,

katon kiemurtaissa nurkkaan,

rajamaita näön kurkkaan.

Kertoisinko ystävästä,

häneen tarraan hälinästä:

Diapami,

kylmän syli.

Ne on ainut, joka jää.

Vain ne seuraa reunan yli,

keuhkoillani hengittää.

Herpaan käsivarsillansa.

Turta vasken helinästä.

Aika painuu, huomassansa,

.

silti jotain muistan tästä:

painajaisten hetesoista

kertaan unta puolentoista,

mutta, niin kuin lahjan saikaan,

itsein nähdä

ajast aikaan,

näissä, enemmän kuin muissa

hetkissä, yön valituissa.

Mieli, kuin veet kuutamolla,

täysin varma voinko olla

merkinnöistä papereissa,

ajan haikuun haalenneissa.

Sairaaloitten käytävistä

katsoo kuvat ihmisistä,

jotka luisui silmukoista

läpi asvaltin raoista.

Roskakuilun hauen pää

heille vinkkaa, irvistää.

Polttimoiden liekit nuolee.

Laskee yö.

Myös kipu kuolee.

.

Moniäänioikeuden julistus!

 

I’m so happy.
Cause today I found my friends.
They’re in my head.
I’m so ugly. But that’s ok.
‘Cause so are you.
We’ve broke our mirrors

- Nirvana: Lithium: Nevermind, 1991

 

Minä olen nainen. Olen 22-vuotias. Olen 163cm pitkä. Olen aika ujo, pidän luonnosta ja raskaasta musiikista. Harrastan historiaa, lukemista, käsitöitä ja kirjoittamista. Käyn välillä ratsastamassa. Kuulen joskus ääniä.

Juhannuksena sattui joitain asioita. En jaksa purkaa niitä tässä nyt, ahdistaa vielä liikaa. Olen voinut huonosti nyt, osastojakso saattaa olla edessä.

Ajattelin kirjoittaa yleisemmin äänistä. Vielä nykyisinkin äänien kuulemisesta kertominen on suuri luottamuksenosoitus. Siinä pistää itsensä täysin likoon. Jokunen ystävä on lähtenyt sen uskoutumisen takia.

Keskusteluissa ääniä kuulevat ystäväni ovatkin monesti toivoneet tiedonsaannin helpottamista, ilmiön asiallisempaa julkista käsittelyä ja tabun hälventämistä. Kun ääniä alkaa kuulla, asiasta ei yleensä ole saanut tietoa. Äänien käskyjen mukaan toimiminen ja niihin oudosti reagoiminen johtuu usein asian yliluonnolliseksi kokemisesta. Vasta asiallista tietoa saaneiden on helpompi ymmärtää kokemuksensa luonnollisuus ja rauhoittaa itsensä.

 

Äänien kuulemisesta:

 

Yleisyys: Säännöllisesti (vähintään kerran kuukaudessa) ääniä kuulee 2-4 % väestöstä, suomalaisista siis 100 000-200 000. (Vertailun vuoksi esim. epilepsian esiintyvyys Suomen koko väestöstä on vain noin 1 %). Harvakseltaan ääniä on eri tutkimusten mukaan kuullut keskimäärin 10 % ja vähintään kerran elämässään  40-, joidenkin tutkimusten mukaan jopa 80 % suomalaisista.

Äänien kuuleminen voi alkaa jo lapsena, jopa alle kouluikäisenä, mutta suurin osa on alkanut kuulla niitä vasta yli 20-vuotiaana. Useimmiten äänien kuuluminen alkaa yhtäkkisesti, ja kokemuksen aikaansaama hämmennys ja ahdistus on nuoruus- ja aikuisiässä voimakkaampi, kuin niillä, joiden kuuleminen alkoi lapsena.

Kana vai muna: Mediassa ja yleisissä mielikuvissa äänien kuuleminen liitetään vahvasti skitsofreniaan tai muuhun “traagisuudessaan” vaiettavaksi luokiteltavaan “mielisairauteen”, ja kahdella kolmasosalla skitsofreniapotilaista äänet toki ovatkin yksi osa oirekuvaa. Mielenterveydenhäiriöistä äänien kuulemista voi liittyä myös dissosiaatiohäiriöön, masennukseen ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja joihinkin tarkemmin määrittämättömiin psykoottisiin tiloihin. Suurimmalla osalla (n. 2/3 ääniä kuulevista) äänien kuulemiseen ei kuitenkaan liity minkäänlaista psyykkistä sairautta, eikä kaikilla ääniä säännöllisestikään kuulevistä ole kertaakaan elämässään tarvetta varsinaiseen psykiatriseen hoitoon. Joillakin psykoosipotilailla lääkitys taas hävittää itse psykoottisuuden, mutta äänet jäävät. Viimeaikoina onkin esitetty, ettei äänien kuuleminen itsessään olisikaan sairaus, vaan pelkästään musikaalisuuden tai kielellisen lahjakkuuden kaltainen yksilön ominaisuus tai kyky. Luovuuden tavoin se kuitenkin olisi yleisempää herkillä, helposti psyykkisesti oirehtivilla henkilöillä. Etenkin nykykulttuurissa, jossa äänien kuulemisesta on tehty tabu, niiden aikaansaama hämmennys, ahdistus ja pelko elämänhallinnan menettämisestä helposti edesauttavat psyykkisten ongelmien muodostumista, ei siis päinvastoin. On myös todettu, että ääniin liittyvät tunne- ja käyttäytymisreaktiot ovat usein yhteyksissä ennemmin oudon kokemuksen herättämään kauhuun ja ääniin liittyviin uskomuksiin, kuin äänien sisältöön tai muotoon yleensä.

Ääniä kuulevien aivotoiminnan muutoksia kuuloharhojen aikana tutkittaessa on saatu selville, että sekä harha-aistimusten, että oikeiden äänien vaikutus aivojen kuorikerroksen kuuloalueen aktiviteettiin on samankaltainen (Tiihonen & Hari & Naukkarinen & Rimon & Jousmäki & Kajola 1992; de Bruijn 1995:) Aivojen kuvantamistutkimuksissa on todettu myös, että aistiharhoja kokevilla kaikkien ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden vastaanottokyky aivoissa on selvästi voimistunut, eli aisti-informaatiota ei suodateta (lue. sensuroida) tavalliseen tapaan. Tällaisesta poikkeamasta “kärsivät” siis kokevat, havaitsevat ja tuntevat kaiken ympärillään keskivertoihmistä voimakkaammin. Samaa “oirehtimista” on tavattu poikkeuksellisen älykkäiksi ja luoviksi mielletyillä ihmisillä, mutta toisaalta kokemus voi joillekin olla liian raskas, ja jotkut psykoosipotilaat ovatkin kuvanneet olevansa kuin jatkuvan, tuskastuttavan ärsykepommituksen ristitulessa.

Joissakin tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota myös aivojen oman puhekeskuksen aktivoitumiseen henkilön äänien kuulemiskokemuksen aikana. Tällöin henkilön sisäisen keskustelun ja pohtimisen mekanismi olisi häiriytynyt niin, että hän toisinaan kokisi oman sisäisen ajatuksenvaihtonsa muualta tulevana kuuloärsykkeenä (nyt kaikki dissot huutavat kuorossa: “No elä ihmeessä!”) Tällaista äänien kuulemista koki mm. kirjailija Mika Waltari: kirjoittaessaan romaaniaan Sinuhe Egyptiläinen (WSOY,1946) hän koki itse luomiensa henkilöiden välistä sanelevan hänelle vuorosanojaan ja keskustelevan kirjasta kirjailijasta itsestään piittaamatta. Koko luomistyönsä ajan Waltarin kirjoitustahti oli uskomaton, eikä hänen mielenkiintonsa riittänyt mihinkään muuhun. Teoksesta tulikin kansainvälinen (40 kielelle käännetty) menestys ja se viipyi poikkeuksellisen pitkään mm. Ranskan ja Yhdysvaltojen bestsellerlistojen kärjessä.

Historiaa: Mm. Julain Jaynes on esittänyt teorian tietoisuuden kehittymisen ja äänien kuulemisen suhteesta. Kirjassaan the Origin on consciousness hän esittää, että aina nykyisenlaisen tietoisuusrakenteen vakiintumiseen saakka n. vuonna 1300 eaa. yksilön käsitys omasta tietoisuudestaan ja ajattelustaan oli hyvin toisenlainen, sillä eri aivoalueiden välillä ei ollut vielä niin toimivaa yhteyttä, kuin nykyään.  Joutuessaan poikkeavaan tilanteeseen ihminen ei tällöin olisi tietoisesti pohtinut erilaisia toimintavaihtoehtoja, vaan aisti oman päätöksensä päässään kuuluvana äänenä, jonka “ohjeen” mukaan sitten toimi. Nykyihmisen historian ensimmäiset noin 200 000 vuotta äänien kuuleminen olisi näin ollen ollut koko ihmisyhteisön jakama, luonnollinen kokemus, jota ilman yksilö olisi lamaantunut ja menehtynyt nopeasti. Vielä viimevuosituhansina sen on esitetty olleen huomattavasti nykyistä yleisempää ja etenkin uskontojen historiasta voi seurata myös äänien kuulemisen historiaa ja juuri ääniä kuulleiden yksilöiden aikaansaamia suuria mullistuksia yhteisöjensä keskuudessa. Äänien luonnollisen kuulemisen teorian mukaan Ihmisillä, jotka yhä tänä päivänä kuulevat ääniä, olisi siis edelleen evolutiivisena jäänteenä tämä taipumus, joka aivojen rakenteen jalostuessa on hiljalleen harvinaistunut ja alkanut karsiutua pois.

 

Äänien luonteesta

Ne saattavat tuntua tulevan korvien kautta, näkymättömän henkilön tai vaikkapa eläimen puhumina, mutta myös pään sisäpuolelta, ne voivat olla syyttäviä, kehuvia, neutraaleja, vihamielisiä, tuttuja, tuntemattomia… Joskus ne puhuvat henkilölle itselleen, joskus taas eivät kellekään erityisesti, joskus ne juttelevat keskenään.

Äänien kuuleminen on hyvin yksilöllinen kokemus, ja myös keinot äänien kanssa selviytymiseen ovat jokaisella erilaiset. Kauan psykiatriassa vallitsi yleisesti käsitys, ettei potilaan harhoja saisi huomioida. Kokemukseen ei haluttu mennä mukaan tai jutella siitä potilaan kanssa, sillä tämän ajateltiin pahentavan oirehtimista. Nykyään äänien ei enää ajatella olevan itse sairaus, vaan kokemus, jota ei aina pystytä “parantamaan”, mutta jonka kanssa on mahdollista oppia tulemaan toimeen ja selviytymään. Myös äänien luonne vaihtelee. Neutraalien tai ystävällisten äänien kanssa ongelmia ei välttämättä ole, mutta uhkaavat, syyttävät ja muut itsestä häiritseviltä tuntuvat äänet tulisi jollakin keinoin saada hallintaan. Hallintakeinoja, joita kannattaa kokeilla, ovat esim.:

• laula/hyräile
• ajattele “seis” tai käske äänien mennä pois
• ala keskustella äänien kanssa
• tee sopimus äänien kanssa
• rentoudu, käy makuulle tai nojatuoliin
• liiku, lähde esim. juoksulenkille
• ala lukea, kuunnella radiota tai katsoa tv:tä
• puhu ystävän tai perheenjäsenen kanssa
• poistu tilanteesta, jossa äänet alkoivat

 Pidä kirjaa toimivista äänienhallintakeinoista. Huonolla hetkellä voit tarkistaa selviytymisstrategiasi taulukosta.

 

Huolehdi itsestäsi. Rauhoita itsesi. Älä pelkää. Älä hätäile.

 

Linkkejä:

Suomen Moniääniset Ry: Ääniä kuulevien yhdistys: http://www.kolumbus.fi/suomen.moniaaniset.ry/

Mentalwear: http://www.mentalwear.fi/web/index.php?shop_show_product=1&tuote_id=208&id=42 ”Äänet käskee-paita on paita kaikille musiikkifriikeille sekä meille, jotka kuulemme ääniä.”

 

.

Kirjasta Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa (Kalle Achté, Otava, Keuruu 1974) löytyy eräs hyvin kuvaava 1800-luvun aikainen psykoosipotilaan sairaskertomus: Huhtikuussa 1871 nummijärveläinen räätälin poika toimitettiin useiden “harhaisuuskohtausten” jälkeen naapureiden ja kyläläisten toimesta klinikkahoitoon Helsinkiin. Hänen vaiheensa tästä eteenpäin on selostettu senaikaisissa potilaskirjoissa: Klinikassa hän lääkärinmerkintöjen mukaan oli tuskainen, levoton ja kuumeinen ja valitti vaikeuttaan tuottaa puhetta ja muistaa sanoja. Äkkiseltään hänen sairautensa määritettiin melankoliaksi ja hoidoksi määrättiin turruttavaa morfiinia, unilääkkeeksi (tyrmäystippoinakin tunnettua) kloraalia ja masentuneisuutta poistamaan ulostusvaikutteista frangula keitettä. 35 vuorokauden kuluttua hänet siirrettiin klinikkahoidosta Lapinlahden “houruinhoitolaan”, jossa hän merkintöjen mukaan oli yhä hyvin levoton, voimaton ja hermostunut. Hän myös valitti kipuja sekä outoa kuumotusta kehossaan ja etenkin päässään ja sai helposti sydämentykytystä. Kävelyretkien jälkeen hän saattoi käydä kalpeaksi ja oli useasti vähällä pyörtyä. Kirjaanpanoissa kerrotaan potilaalla olleen sairaala-aikanaan toisinaan hyvin rauhallisia jaksoja, joina hän analysoi vaikeuksiaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin saattoi käydä hyvin sekavaksi: Nukkuminen oli levotonta ja hän huusi ja vaikeroi voimakkaasti. Kerran hän vaati hysteerisenä päästä poliisilaitokselle, jossa uskoi veljensä olevan. Puolen vuoden sairaalahoidon kuluttua hän alkoi menettää puhehalujaan ja saattoi pian olla mykkänä viikkojenkin jaksoja vastaten pakotettunakin kysymyksiin enintään äännähdyksillä “niin” tai “ei”.

Lapinlahdessa diagnoosi määritettiin pitkäaikaiseksi masennustilaksi (melancholia chr.), jonka syyksi epäiltiin verenvähyyttä, yliherkkyyttä arvostelulle ja juoppoutta, erikseen mainiten viimekesäisen kolmen-neljän päivän ryyppäämisputken aikaansaama Delirium Tremens, joka meni ohitse lievin hallusino-oirein, mutta josta lähtien potilas oli voinut entistä huonommin. Potilasta syytettiin myös onanoinnista, jonka tuohon aikaan yleisesti lääkärikirjoissa tiedettiin aiheuttavan monia vakavia psyykkisiä häiriötiloja.

Sairaalan ylilääkärin muistiinpanoissa potilaasta todetaan: “Aina hermostunut, itserakas, ei kärsinyt arvostelua, pienimmästäkin ponnistuksesta sydämentykytyksiä, poltetta käsivarsissa.” - “Valittanut päänsärkyä viime syksystä lähtien, nukkunut huonosti viime kesänä, päätä ja vartaloa kuumottanut, valellut itseään kylmällä vedellä.” - “Päänsäryn lakattua kärsinyt koko talven vilunväreistä ja kuumotuksesta.”

Oireita lievittämään käytettiin tuon ajan psykiatriassa suosittuja haaleita kylpyjä sekä ulostuslääkekuureja.

Sairaalassa olon aikana potilaan psykoottisuus syveni entisestään. Hän alkoi kastella vuoteensa toistuvasti. Lääkärin merkinnässä 2.9.1871 sanotaan potilaan kertoneen olevansa iloinen, mutta valittaneen puhumisen muuttuneen entistäkin vaikeammaksi, sillä sanat olivat hänelle irrallisia ja epäselviä. 3.9.1871 hän ei enää halunnut nousta vuoteesta tai pukeutua ja toisteli kovalla äänellä pelkästään ilmausta “concordia-satan“. Seuraavissa merkinnöissä toistuvat haluttomuus nousta makuulta, sekä puhumattomuus. 19.11.1871 hän vastaili vain myöntäen tai kieltäen ja huusi edelleen toistuvasti “concordia-satan“.

16.12. 1871, viimeisessä potilaan tilaa koskevassa merkinnässä todetaan, ettei hän puhunut, huusi vain. Valtimosykkeen kerrotaan olevan epätasainen.

Potilas vietti Lapinlahden sairaalassa kaikkiaan yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen hänet lähetettiin parantumattomaksi todettuna takaisin kotiin. 9.3.1872 Nummijärven kunnallislautakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että kunta on myöntänyt tilanhoitaja Johan August Smalénille 4 markan korvauksen mielisairaan ylioppilaan kyyditsemisestä Helsingistä Tuusulaan. Mielisairauden vakavan laadun vuoksi Lapinlahden ylilääkäri oli alleviivannut potilaan parantumisen mahdottomuutta ja suositellut tälle säilytyspaikaksi oleskelua järven läheisyydessä, jossa hänellä olisi mahdollisuus kesäisin lievittää tuskaansa käymällä uimassa. Tämän vuoksi potilaan veli otti hänet asumaan pieneen rantamökkiinsä Tuusulan Syvälahteen. Vaivaisapuna Nummijärven kunta pöytäkirjojen mukaan maksoi veljelle 5 tynnyriä ruista.

Elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta potilas vietti veljensä luona. Hänen kerrotaan olleen levoton, ahdistunut, toivoton ja hyvin tuskainen ja toistelleen nyt huutoa “päätäni polttaa, päätäni polttaa!” Lääkkeitä tai lääkärinapua hän ei parantamiskelvottomana enää saanut. Muutamat ystävät kävivät häntä tervehtimässä, mutta hän oli kykenemätön kontakteihin ja vetäytyi pian kamariinsa. Jouluna hänen kerrotaan olleen valtavissa tuskissa ja toistaneen huutoa “En löydä kotoani!”. Muutamien päivien päästä siitä, vuoden viimeisenä päivänä, neljältä aamuyöllä tuli kuolema, jonka syytä ei ole saatu selville. Veljen mukaan potilas oli ollut pitkään kuumeinen, mutta viimeisenä iltana tuskat olivat tauonneet ja hän oli vaikuttanut mieleltään selkeältä vaikka olikin vuoteenomana. Hän oli pyytänyt juotavaa ja nukkunut sitten kevyesti, herännyt ja halunnut pitää veljeään sekä tämän vaimoa kädestä.

Edellä kuvattu “mielisairas ylioppilas” oli kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi (Stenvall). Ennen näitä vaiheita hän oli kirjoittanut kymmenen näytelmää, runokokoelman ja kansallisromaanin aseman saavuttaneen suurromaaninsa Seitsemän veljestä, joka on käännetty 40 kielelle. Suomalaisen teatterin synty ajoitetaan usein päivään, jona hänen näytelmänsä Lea sai ensiesityksensä.

Kiven kuolinsyystä ja sairauden laadusta on esitetty vaihtelevia teorioita tuberkuloosista borrelioosiin. Tämänhetkisten tietojen mukan hänen “houruisuutensa” ajatellaan olleen skitsofreniaa. Eino Leinon kirjoittama runo Aleksis Kivi käsittelee Kiven kuolinhetkeä Sylvesterin nimipäivänä 31. joulukuuta 1872. Runo alkaa sanoin:

Syntyi lapsi syksyllä -
tuulet niin vinhasti vinkui -
tuult’ oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.

1800-luvun psykiatria ei kyennyt Kiveä auttamaan, saatikka ymmärtämään (hänen elinaikanaan ainoa edes hetkellisesti toimiva lääke psyykkisen kivun lievittämiseen oli alkoholi). Nykyään Aleksis Kiven syntymäkoti Nummijärvellä, sekä kuolinmökki Tuusulassa ovat museokäytössä ja Kiven kuolinsänkyä, jossa hän elämänsä viimeiset kuukaudet pääasiassa vietti, pidetään yleisölle nähtävillä. Hänen syntymäpäivänsä 10.11. on kansallinen liputuspäivä, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. 1960-luvulle saakka se oli Suomen kouluissa yleisesti vapaapäivä. Nummijärvellä hänen tuotantoaan esitetään vuosittaisessa teatteritapahtumassa, joka järjestetään Kiven tiedetyllä lapsuuden leikkipaikalla. 1941 perustettiin Aleksis Kiven Seura, jonka tehtävänä on “pitää vireillä kansalliskirjailijan henkilöön ja tuotantoon kohdistuvaa mielenkiintoa.”

Kivelle on pystytetty patsaat Helsingin rautatientorille ja Nummijärven kirkonkylään, sekä Tampereelle. Hänen mukaansa nimettyjä katuja on Suomessa useita. Helsingissä on hänen mukaansa nimetty, Kiven satavuotisjuhlavuonna valmistunut koulu.

Siuntiossa sijaitseva torppa, jossa jo tuolloin tuskaisuudesta ja neuroottisuudesta, sekä ajoittaisista aistiharhoista kärsinyt Aleksis Kivi kirjoitti pääosan tuotannostaan, on pystytetty uudelleen ja vihitty kulttuuritaloksi.

Psykiatrian professori Yrjö O. Alanen onkin lausunut: “Toistaiseksi ei kukaan tämän talon (Lapinlahden sairaalan) lääkäreistä ole saanut patsasta, mutta potilaistamme jo kaksi on.”

R.I.P.

.

Seuraava sivu →

• Kirjoittaja on 22-vuotias kylähullutar itäiseltä susirajalta. Yritän välttää tilittämästä pelkästään, miten kurja olo itellä on ja voivoi ja ääää. Vaan enemmänkin sellasia vuosien oman pään sisällä makaamisen aikana syntyneitä ajatuksia, mistä ehkä jopa saattas olla jollekin muullekin jotain hyötyä, toivon.

  Päättyy tiet, / matka jatkuu. / Matka vain pysyy, / se jää. / Päivittäin uusi aamu, / varjoa vähentää. / Kunnes et enää tiedä, / taivaan, vai kuvan sen, / lähteestä näät, / tai itses, / vai vieraan ihmisen.

• Arkisto

  • Huhtikuu 2012
  • Joulukuu 2011
  • Marraskuu 2011
  • Lokakuu 2011
  • Heinäkuu 2011
  • Toukokuu 2011
  • Huhtikuu 2011
  • Maaliskuu 2011
  • Helmikuu 2011
  • Tammikuu 2011

•  

  Toukokuu 2012

  M	T	K	T	P	L	S
  « Huh
  	1	2	3	4	5	6
  7	8	9	10	11	12	13
  14	15	16	17	18	19	20
  21	22	23	24	25	26	27
  28	29	30	31

• Luokat

  • Hajapäisyyttä
  • Harjoitukset
  • Luokittelematon
  • Muistomerkkejä
  • Runotukset

• Avainsanat

  äänet ääniä ahdistuneisuushäiriö Aistiharha Aistiharhat Aleksis Kivi Alexis Stenvall depressio DID dissosiaatio dissosiaatiohäiriö Dissosiatiivinen amnesia dissosiatiivinen identiteettihäiriö Dissosiatiivinen pakkovaellus F32 F33 F44 hallusinaatio hallusinaatiot harjoitus Jorge Bucay Kognitiivinen terapia konversiohäiriö kuulla ääniä Kuuntele tämä tarina läsnäolo Lapinlahden sairaala Lauri Viita Maameren velho masennus nykyhetki post-traumaattinen stressihäiriö psykoosi psykoottinen masennus PTSD Skeema skitsofrenia Suomen moniääniset Ry traumanjälkeinen stressihäiriö traumaperäinen stressihäiriö Ursula K. Le Guin vakauttamisryhmä vakauttamisterapia Varhaiset maladaptiiviset skeemat
• 
  Haku:
  

Luo sinäkin Ilmainen blogi | Hallintapaneeli | Kirjaudu | Seuraa blogia